Ymmärrän vähemmän kuin aloittaessani tai Kuinka olla samaan aikaan kuntosalikuningas ja konserttipianisti

“If you were on a desert island and you had the choice of having access to a grand piano or…”
“A man?”
“Or a man, that’s good, alright, let’s go with that. A grand piano or a man, what would you choose?”
“A man. I can play the man. Turn over, baby, I’ll play you. Not a problem. The grand piano can’t keep me warm. Although I could use it for wood and burn it, whereas I could burn the man as well, but…”
“But… You’d probably feel worse about burning the man?”
“I don’t know! No, I don’t think so. I think I’d feel worse about burning the piano. I would. It depends on the man, though.”

Tori Amosin haastattelu

Bulgarialainen lempipianistini, jonka jätän hienotunteisuussyistä nimeämättä, kirjoittaa eräässä viimeisimmistä päivityksistään niin ikään elämän vaikeuksien voittamisesta. Lainaan tekstin tässä kokonaisuudessaan:

Let’s face it, life sucks sometimes… 🤬

We face challenges and have minimal control over the external circumstances, the outside world, and all the people around us. The unfortunate reality is that as much as we may wish to be in control of everything, we cannot even fully control ourselves.

So should one throw in the towel and say, “F*ck it, that’s my luck!”…? Not quite!

I am strong believer in forging your own way forward with total and complete responsibility of what is happening.

It is a mindset, which has been instilled in me through intensive sports and long days that melt into dark nights of piano practice.

If you go out on stage unprepared – it is your responsibility. If you get knocked out – it is your responsibility. This is absolutely universal.

We cannot dwell in the past, or, in the future, for too long, because one will only ever experience the present moment. And if in that moment things are a little messed up, own it, see the situation for what it is, and make sure that in the next moment you are doing what’s necessary to move out of it and progress forward.

It’s a struggle, but when you have purpose, it’s sweet! Do it with ❤️

Tekstin loppuun pianisti on liittänyt kaksi kuvaa päivältä, jolloin valtava (oletettavasti bulgarialainen) mies veti köydellä häntä ja flyygeliä pitkin hänen kotikaupunkinsa katuja, todella läpi koko keskustan, samalla kun hän soitti joitakin uusiksi pianoversioiksi muutettuja viime vuosien radiokappaleita, hieman samaan tapaan kuin Vanessa Carlton oli tehnyt kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, vaikka jokseenkin hienovaraisemmin. Lopullisessa musiikkivideossa pianisti ei tietenkään tosiasiassa soittanut kappaleita, vaan niiden ääni tuli nauhoitettuna hänen julkaisemaltaan pitkäsoitolta, mutta yhtä kaikki video sai nimekseen ”Concert on wheels”. Valokuvissa hän on pianovaunua vetäneen miehen vieressä kenties hetkinä ennen videon kuvaamista. Sen lisäksi, että hänen kaveriksi kutsumansa miehen kanssa he eivät voisi olla kaksi erinäköisempää sukupuolensa edustajaa, kumpikaan valokuva ei tunnu liittyvän kirjoitettuun tekstiin muussa mielessä kuin että tässä on kaiketi hänen onnellisimpiin kuuluvia päiviään ja mainitun kamppailun, yrityksen ja erehdyksen lopputulos. Ensimmäisessä valokuvassa pianisti on löytänyt kameran ja hänen kasvoillaan on ilme, josta on vaikea sanoa, mihin tunteeseen se on yhdistyneenä. Bulgarialaiseksi halun kohteeksi hän on tietenkin piirteiltään moitteeton ja ilmeettömänäkin katsomisen arvoinen. Hän on täyteen kukkaan puhjennut hieman yli kolmekymmentävuotias eteläeurooppalainen mies, ystävällisten, hölmistyneiden ja surullisten silmien, suurten huulien, tumman kiharapehkon, parran ja rintakarvojen lähes virheetön ilmentymä. Hänen katsomisensa tuo mieleen sen, mitä sanottiin Joseph Fiennesistä, kun tämä valittiin William Shakespearen rooliin: ”Hänen kasvonsa puoltavat ajatusta, että hän kirjoitti näytelmät.” Yksinkertaisesti sanottuna hän on juuri sellainen lajinsa edustaja, jonka olemassaolon tietoisuus saa pohjoiseurooppalaisen kiemurtelemaan kiinnijäämisen häpeästä, kun joku etelän asukas väittää tämän pidäteltyjä koulutetun ihmisen piirteitä kauniiksi tai eksoottiseksi.

Toisessa kuvassa pianisti katsoo juuri kamerasta ohi, kenties jotakuta työryhmäläistä, ja nauraa yhdessä urakkamiehen kanssa. Hänen toinen kätensä on voimaannuttavassa nyrkissä kohotettuna kutrien korkeudelle, mutta mistään manifestista ei ole kyse. Pikemminkin miehet näyttävät tietävän täsmälleen, missä he ovat ja mitä tekemässä; että poikkeuksellinen harjoitustyö saadaan tehtyä ja siitä tulevat nauttimaan ennen kaikkea lukuisat naiset, mutta muilta osin jäädään taiteen esikartanoon. Bulgarialaispianisti on pukeutunut osittain avonaiseen valkoiseen kauluspaitaan (alta tuikkivat rintakarvat), jonka päällä on musta nahkatakki, hänellä on mustat, samaan aikaan rennot ja siistit housut, ja jalassaan juhlakengät. Kaikki on huoletonta, iloista, avointa ja epäselvää. Toisessa elämässä tämä mies olisi voinut kulkea von Aschenbachin ohitse mitään huomaamatta ja jättää vanhan pohdiskelijan tuupertumaan kuolemaansa rantatuolille. Juuri tämä on elämänsä soittimelle omistaneissa kaikkein raadollisinta. Niin paljon kuin hekin kaipaavat suhdetta ja inhimillistä yhteyttä, jos asia otetaan tarpeellisella vakavuudella, mikään – todella mikään – ei voi tulla soittajan ja hänen soittimensa väliin, ei ihmissuhde, eivät syvälliset psykologiset pohdinnat, ei itsensä varsinainen kehittäminen, ei suru, epäilys, pettymys eikä jossakin määrin itse ajattelukaan – millään tällaisella ei ole sijaa konserttipianistiksi mielivän pyrinnössä, koska vastaus jokaiseen eksistentialistiseen kysymykseen, myös epäilyksen ja huolen hetkellä, on musiikki; soittamisen on jatkuttava. Kun tähän vielä lisätään bulgarialainen mieskauneus ja vaihtoehtoinen olemisen tapa, jota sen takaa ei löydy (niin kuin sitä ei löydy turkkilaisen, kreikkalaisen, armenialaisen, afganistanilaisen tai intialaisenkaan mieshahmon takaa), mysteeri on lähes aukoton. Tällaista miestä katsottaessa mikään perinteinen kysymys ei saa vastausta. Mikään ei tuo lähemmäs herkkää pianistisielua ja bulgarialaista adonista, eikä löydy kysymystä kysyttäväksi, koska kaikki on nähtävillä tässä, nahkatakin, pyörälavalla kulkevan pianon ja tummien kiharoiden alta loistavan ikuisen auringon pysäyttämättömässä näkymässä. Palatkaamme siis alun tekstiin.

Ensimmäinen havainto, jonka puolella tehollakin toimiva pystyy tekemään, on että edessä on teksti, johon voi keskittyä itseään rasittamatta, ja suurelta osin siksi, että sen kirjoittaja ei ole itseään suuremmin rasittanut. Kuitenkin tässäkin tekstissä on enemmän kuin minkä ohittaisi huolettomasti, ja joiltakin osin se ei ole yhtään vähempää kuin aikamme päällikkökirjoitus. Sen yleismaailmallisuus etsii haastajaa ja vain pienin muutoksin sen olisi voinut kirjoittaa lähes kuka tahansa miltä tahansa elämänalueelta – joku niistä, jotka täyttävät sosiaalisen mediatietoisuuden, eivät katso itseään kirjoittajiksi, mutta kokevat aika ajoin tarpeelliseksi palata alkeellisimman, kirjoitetun sanan, pariin. Pianistimme tapauksessa tietysti kirjoittamiseen ryhtymisen taustalla on vähintään jonkinasteinen kannattajalauman rauhoittamis- ja palvelemispyrkimys, mikä selittää ’suloisen kamppailun’ kiteyttävän elämänkatsomuksen (sweet struggle on nuoren bulgarialaisen itse lanseeraamansa puolivirallinen tuotemerkki pianonsoiton kehystämälle elämänkatsomukselle, jossa muun toiminnan ohella selvitään taistelujen kautta voitolle). Alun ja lopun ikonit kertovat pelkästään sopivalla ja ennen kaikkea sallitun ymmärrettävyyden asteella viestitetyistä ’totuuksista’, hieman samaan tapaan kuin seitsemältä aamulla päiväkodissa luetaan ensimmäinen kuvitettu tarina, ylpeästi yksistä kansista niillekin lapsille, jotka hädin tuskin ymmärtävät, missä ovat tai mihin heidän vanhempansa katosivat. Tekstin päättävästä sydämestä (ja sitä edeltävästä lauseesta) on vaikea päätellä, tarkoittaako pianisti nimenomaan asioiden tekemistä sydämellä vai rakkaudella. Tässä ja vastaavissa kohdissa, joissa sanat jätetään viimein pois, paljastuu älyllisen sitoutumisen koko kuva. Saattaa olla onnellinen sattuma, että sydän pystyy viestimään sanoja enemmän tekstissä kuin tekstissä ja juuri siksi se on valittu pisteeksi, mutta yhtä todennäköistä on, että kun kyseessä on jotakin paljon suurempaa kuin sanat ja niitä sekoittavat ajatukset, on sittenkin onnellisinta luopua koko yrityksestä ja palata vauhdilla takaisin kaikkeintärkeimpään – musiikkiin, valokuviin, videoihin, ikoneihin, hymynaamoihin ja mieskauneuteen. Ihailuhan ei todellisuudessa tunne sanoja. Oman kuolevaisuutensa kasaan puristama kirjoittaja, vaikka hän olisi hyvännäköinenkin, näivettyy hetkessä pois, kun hänelle esitellään resitaalit ja saliurheilun selättänyt etelän valioyksilö – varsinkin jos hän itse on auringosta osattomaksi jäänyt pohjoiseurooppalainen.

Käsillämme olevasta tekstistä on turha tehdä syvempää kielellistä tutkimusta juuri edellä esiteltyjen syiden tähden. Tällaisenaan teksti on noin kymmenen vuoden aikana syttyneen yleiseurooppalaisen aikakauden tulos. Se on englanninkielinen, osa englannista on kohdallaan, osa ei, se käsittelee lähestulkoon ainoastaan ’parempaa elämää’, sen kirjoittaja on ilmiselvästi poikkeuksellinen yksilö, mutta kieltäytyy jossakin määrin tästä tosiasiasta ilmaisussaan, ja kaiken kaikkiaan teksti jää sekä epäselväksi että vajaaksi tarkoitusperiensä suhteen. Näitä tekstejä kirjoitetaan nyt jonkinlaisessa olemassaolon horkassa lentokenttien odotusauloissa, ennen nukkumaanmenoa hotellihuoneissa, matkalla töihin ja töistä kotiin, ennen lopullista kesäloman aloitusta (’näin on viimeiset taputeltu, tämä kuittaa’ ym.) ja uudestaan kesäloman lopussa, niitä kirjoitetaan päiväkirjan korvikkeina ja kirjoittamisesta johtuvan syyllisyyden takia, seuraajakunnan paineistamana mutta samalla heistä ilahtuen, ja lähes jokaisessa esimerkissä tavataan sama erikoinen välinpitämättömyyden (huolettomuuden, keveyden, ilon, onnellisuuden, lapsenihmetyksen jne.) ja painavuuden lomitus, joka jättää jälkensä käytettyyn kieleen. Lyhyesti sanottuna, on tärkeintä, että sanoo jotakin, ja vähemmän tärkeää se, mitä sanoo.

Jos bulgarialaispianistimme saisi apua kustannustoimittajalta tai oikolukijaltakaan, hänestä saattaisi kuoriutua ulos varsinainen kertomus kerrottavaksi. Koko ajatus on tietenkin pelkästään naurettava, tästähän tekstissä ei ole kyse ensinkään. Mutta joissakin kohdissa tätä positiivisuuden hengästyttävää manifestia jonkinlainen totuus rakoilee esiin. Lukijaa jää ihmetyttämään, mitkä ovat ne nimenomaiset haasteet, joita pianisti on joutunut käymään läpi, ja kuinka syvälle hänen ’oma polkunsa’ todella ulottuu. Hänen kirjoituksensa on poikkeuksellinen näyte siitä, kuinka jättää kaikki olennaisin sanomatta. Sitä voitaisiin heilutella kirjoittajakurssin ensimmäisenä päivänä epävarman osallistujajoukon edessä pelottelemassa sillä, mihin kukaan paikallaolija ei saisi sortua. Koska kieli on ajattelua ja ajattelu kieltä, emme voi varmuudella sanoa, mikä auttaisi ymmärtämään meille tarjottua tekstiä ja sen kamppailun sanomaa. Jos minut mukiloidaan, sekin on minun vastuullani? Kuulostaa väärinymmärrykseltä. Mutta tässä vaiheessa on jo todettava koko yrityksen mielettömyys. Esseeni tästä aiheesta on kohtuuton, tämä on selvää. Kukaan ei ole tarkoittanut sen alusta löytyvän tekstin päätymistä minkään tarkemman analyysin kohteeksi. Ja kuitenkin meidän vähäisempien olentojen on kysyttävä: jos sen ohella, ettemme pysty pitämään resitaaliakaan, emme ole osallistuneet ensimmäisenkään musiikkivideon tekoon, meitä ei ole vedetty koti-kaupunkimme läpi kuin Rooman keisaria, emmekä parhaassa valossakaan muistuta ainoatakaan antiikin hahmoa, emme Akhilleusta emmekä Patroklostakaan, meiltä otetaan vielä kirjoittaminenkin pois, onko meillä todella toivoa minkäänlaisesta huomisesta? Kuinka käy merkitykseen mieltyneen, kun flyygelin kokoinen lava vyöryy häntä kohti eikä jätä hänelle hetkeäkään viisastumiseen?

Kaikkein korkeimmalle osaamisen asteelle tähtäävä pianisti kamppailee tilanteessa, josta hyvin harva pystyy eläessään ymmärtämään mitään. Kyllä, soittimeen sitouduttaessa moni asia jää taakse, mutta tehtävän varsinainen sisältö on luonteeltaan sellainen, ettei sitä pystytä kuvailemaan kielellä. Kun pelkkään soittamiseen vihkiytynyt kuitenkin silloin tällöin havahtuu olemassaolostaan kansalaisena, kumppanina, vaikuttajana ja monta muuta itsensä kehittämisen aluetta laiminlyöneenä rajallisen elämänsä eläjänä, hän alkaa vastustaa pelkkää soittamista ja silloin sormet löytävät muuta ajanvietettä, tavallisimmin näppäimistön tai kosketusnäytön. Vaikka näiden itsensähämäämis-toimintojen lopputulokset ovat järjestäen epäselvän motivaationsa näköisiä, niissä (kuten edellä) tavataan klassiselle musiikille ominainen lähestymistapa, suorasukaisuus. Tuskin missään on asiaan yhtä yksioikoisesti vihkiytyneitä, siitä kirjaimellisesti kiinni pitäviä, kuin klassisen musiikin parissa. Ihmisyyden perustavanlaatuisesti harhauttamille – toisin kuin niille, jotka ainoastaan vierailevat sen parissa – tuottaa vaikeuksia ymmärtää, miksi joku kävisi kuuntelemassa jokaisen Mahlerin ja Sibeliuksen sinfonian läpi, puhumattakaan että harjoittelisi niiden parissa viikkokausia. Mutta kun lopputuloksen äärelle eksyy sekin, joka ei ole hierarkiassa halutuin, hänkään ei voi kiistää hiotun musiikillisen kokonaisteoksen vaikutusta. Ennen kaikkea on vaikeaa olla liikuttumatta siitä, että kuitenkin on huomattava määrä niitä, jotka ovat omistautuneet jollekin muulle kuin itsestään valokuvien ottamiselle ja lentokenttäpäivityksille, ja nyt uhrautuvat osassaan koko muun sivistymättömän joukon tähden kaikkensa antaen. Eikö tämä ole, mitä aistimme nimenomaan pianistin kirjoittamassa rakoilevassa tekstissä? Eikö se, että hän on pianisti, kuitenkin lunasta lupauksemme, kun voimme löytää elämän-kohennustaulun takaa kokonaisen musiikillisen maailman, joka ei ilmaise itseään sanoin? Tähän pianistimmekaan ei voi vaikuttaa. Hän ei omista pianotaidettaan sen enempää kuin ulkoista kauneuttaan, vaan hän voi ainoastaan tuoda ne esiin, muun ohessa sanoilla, joiden viesti tuntuu olevan: tämä on nyt mitä on, mutta odotapa kun pääset toden teolla lähemmäs lahjojani. Ja siellä me hänet viimein löydämme, tiukassa topissa flyygelin takana, kynttilöiden valossa, kameran kiertäessä kehää hänen ympärillään kuin tulikärpästen piiri. Siinä on esimerkki valtavan kilpailevan joukon keskeltä innokkaasta ja lahjakkaasta nuoriso-orkesterin johtajasta, joka ulkonäkönsä ja olosuhteiden oikusta sai enemmän huomiota kuin muutamaa vuotta myöhemmin olisi enää ollut mahdollista.

Kun katselemme kaikki elämänalueet haltuun ottanutta bulgarialaisurosta bulgaria-laisessa musiikkivideossa, huolimatta kameratyön ansiokkuudesta, soitto-lahjoista ja muusta, lopputulos jättää edelleen jotakin toivomisen varaa. Mitä tämä on? Miksi edes nyt, kun tiedämme pianistimme todelliset aikeet sanallisen ilmaisun takana, emme ole tyydytettyjä? Syynä saattaa olla omaperäinen mutta samalla eräänlaiseen ilmaisulliseen tyhjiöön ennalta nauhoitetun musiikkinsa kanssa jäänyt esityskokonaisuus, jossa innokasta taiteilijaamme vedetään hämmennystä aiheuttavin seurauksin jossakin itäeurooppalaisen katujuhlan ja amerikkalaisen musiikkivideon sulaumassa. Lopputulos on juuri sellainen kuin sen voi odottaa olevan, enkä usko, että sen tekijät ovat tavoitelleetkaan enempää. Suoritus on sitä luokkaa, johon rahat ja suunnitelevien tahojen luovuus ovat riittäneet, mutta taideteoksena, joksi tämäkin ulostulo on laskettava, se jättää tyhjän kohdan juuri siihen paikkaan, jossa taiteellisen ilmaisun sydämen tulisi olla; siitä löydämme ainoastaan metaforan mentävän aukon. Toisin sanoen videoteoksen ’sanoma’ loistaa poissaolollaan. Konsertti koostuu neljästä selviämättömällä tavalla valitusta pianolle sovitetusta nykykappaleesta, ansiokkaasti soitetusta, mutta kokonaisuutena jonkinasteisen henkisen harkitsemattomuuden tuotteesta. Miksi tämän pitäisi häiritä meitä? Eikö musiikin tulisi riittää, varsinkin jos sen täytekakkua koristaa eurooppalaisen alkulehdon veistos? Vastausta tähän tyhjiöön emme pysty etsimään musiikista enempää, joten käännämme hetkeksi katseen kirjoittamiseen.

Kun ihminen alkaa kirjoittaa vakavasti ensimmäistä kertaa, tapahtumien kulku on verrattavissa siihen, kun ääntään harjoittelematon alkaa hyräillä ensimmäistä melodiaansa. Laulaminen, sitä ajattelee, kuinka vaikeaa se nyt voi olla, kaikkihan laulavat. Mutta niin vain nuotti nuotilta toiminnan monimutkaisuus alkaa paljastua, epävarmuus kasvaa, ja ennen kuin huomaakaan, äänne-elimistö alkaa tuottaa jotakin iänikuista kansanlaulua tai muuta melodiaa, jolla yritetään enää ainoastaan suojella itseä ja päästä ylitse yksilöllisen äänen häpeästä. Tämä mukavuusalueen yhtäkkinen haihtuminen saa ihmiset esittämään karaokessa salaa vihaamiaan kappaleita ja itse kustantamaansa seksivideota kuvaamaan kokoontuneen joukon nauramaan ilman mitään syytä. Tällainen voima on asioilla, joiden vaikeuden (ja oman mitättömyyden) ymmärtää vasta niitä tehdessä. Kirjoittaminen on ennen kaikkea kouriintuntuvan kykenemättömyyden ja kauhun paljastavaa toimintaa, eikä tulisi yllättyä, kun tilaisuutensa saanut jättääkin lähestulkoon kaiken haluamansa sanomatta ja liimailee vauhdilla sieltä täältä mukiinmeneviä ajatuksenriekaleita pieneksi kohottavaksi päivitykseksi. Ei liioin tulisi ihmetellä sitäkään, kun tämä ilmaisutapa, ja ainoastaan tämä, leviää maapallon jokaiseen kolkkaan. Jokainen kirjoitusyritys on riski, eikä ole merkitystä sillä, seisooko selän takana äidinkielenopettaja vai odottaako jossain kustantaja seuraavaa liuskapinoaan, samat lainalaisuudet vaanivat ketä tahansa kirjoituspuuhiin ryhtynyttä. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, riski tuntuu tavallisesti sitä suurempana mitä menestyneemmästä kirjoittajasta on kyse. Kuka tahansa taiteellisen ilmaisun teennäiselle alueelle eksynyt on yhtä suuressa vaarassa joutua naurunalaiseksi, oli hänellä takanaan minkälainen ura tahansa. Merkillistä kyllä, lääke tähän olotilaan näyttää myös olevan kirjoittaminen, minkä takia maailmasta löytyy Kalle Päätalon ja Stephen Kingin kaltaisia kirjailijoita, toisin sanoen niitä, joille kirjoittaminen – pelkkä kirjoittaminen – ei ole mitään vähempää kuin henki ja elämä. Pelkän kirjoittamisen makuun päässyt ei tyypillisesti lopeta koskaan eikä vetäydy viettämään epäilyaikoja, koska nekin veisivät aikaa pois tärkeimmältä. Ratkaisu kirjoittajan ongelmaan voi yhtä hyvin olla kirjoittamisen jatkaminen mielettömyyteen asti äityvällä vimmalla, mutta siihen päätyvien kirjoittajien kohtalona on myös usein painua uuvuttavuuden sumupilven alle, tai tulla tunnetuksi yhden tai kahden keskeisen teoksen kirjoittajana ja muutoin kirjallisena kuriositeettina, joka tapauksessa vähemmän kirjallisten ansioiden takia. Tähän joukkoon kuuluvat yhtä lailla Calderónin ja Lope de Vegan sadat näytelmät kuin Montaignen esseet, suurin osa Somerset Maughamin kirjallisuudesta ja lähes koko Umberto Econ kaunokirjallinen tuotanto. Ihmisillä, jotka yksinomaan elävät ajatellen ja kirjoittaen tämä riski on suurimpana.

Toinen kirjailijoiden ryhmä on kaikkea versomista vierastava joukko. He kirjoittavat yhden tai kaksi teosta ja katsovat sen jälkeen tarpeellisen tulleen sanotuksi (ja hyvällä syyllä!). Toisinaan kirjoittamisesta luopuminen johtuu henkilökohtaisista syistä, toisinaan olosuhteiden ja ’jo tapahtuneen’ aiheuttamasta mielipahasta, mutta yhtä kaikki kylmiltään lopettamisessa on oma ihailtava puolensa. Palataksemme kirjoittamisen ja kauhun teemaan, pelkkä lopettaminen on ratkaisu muiden joukossa, ei ollenkaan vähempi kuin jatkaminen, ja tämä tulee kyseeseen etenkin niiden kirjoittajien kohdalla, jotka ovat niin ikään aloittaneet heti tärkeimmällä teoksellaan tai huomaamattaan muuttaneet kirjallista kenttää ennen kuin ovat kunnolla päässeet alkuun.

Lopulta kiinnitämme huomion viimeiseen, nykyaikaa leimaavimpaan puolitaiteelliseen ja siinä samassa ilmaisuhaluiseen kirjoittajien joukkoon, ja heidän keskuudestaan löydämme pianistimme. Tätä ryhmää, joka on jatkuvasti vaarassa syrjäyttää kaikki muut, ei voida moittia ainakaan taloudellisuuden puutteesta. Minuutin tai kahden ylittävää tekstivirtaa heiltä ei yleensä pysty löytämään, eikä suurin osa taiteen suuremmalta suojakankaalta kirjoittamiseen ponnahtaneista pyri väittämään puolileikilläänkään olevansa kirjoittajia sanan missään syvemmässä merkityksessä. Jokainen heistä tunnustaisi välittömästi kirjoittamisen ’tärkeyden’ ja kuvaisi itsensä jopa kirja kädessään osoittaakseen tukensa, mutta kirjoittajanelämän synkempään kurimukseen, sinne missä yksinäinen kamppailu kaiken aikaa kuuroutuvassa ja sokeutuvassa maailmassa paljastuu irrallisena vaikeuksien voittamisesta ja sydämen suuruudesta, sinne heistä ei laskisi itseään kukaan. Kaikki tämä on läsnä kirjoituksessa, jota olemme käsitelleet. Se on suoraa jatkoa sille jaarittelulle, johon teatteri- ja musiikkiopettajat sortuvat silkkaa ammattitautiaan, kun takana on huonosti nukuttu yö eikä seuraava pedagoginen ajatus ota kirkastuakseen. Eteenpäin jatkamisesta ja vastuun ottamisesta puhutaan, kun oppilaalle pelkkä ”jatka soittamista” ei tunnu riittävän; kun mitään lohdullista yleiskattausta ei löydykään eikä taiteellinen ymmärrys pysty kasvamaan kuin hitaasti ja monien takaiskujen kautta.

Ottakaamme esimerkiksi lause “I am strong believer in forging your own way forward with total and complete responsibility of what is happening”. Kun missä tahansa nykytekstissä käytetään ilmaisua uskon vahvasti, sillä yleensä tarkoitetaan jotakin niin yleismaailmallista, ettei siihen vahvasti tai heikosti uskominen tee minkäänlaista eroa, tai kyse saattaa olla jopa päinvastaisesta elämänkokemuksesta. Pelkästään tällä toteamuksella ja sen tuottaneella ontuvalla englanninkielisellä rakenteella kirjoittaja onnistuu hämmentämään enemmän kuin valaisemaan. Raudanlujuus on lainauksessa niin ehtymätön, että se ylittää myös ristiriitaisen asioiden tilan (’mitä tapahtuu’), josta kuitenkin otetaan vastuu niin kuin kaikesta muustakin. Nämä saattavat olla elämäntaitokurssilta poimittuja suodattamattomia ajatuksia tai kenties näyte kielestä, jota pianistit ja muut soittajat käyttävät toimissaan – joka tapauksessa heillä on musiikki, miksi heidän täytyisi haaskata aikaansa vielä sanojenkin hiomiseen – mutta tämä yhtäaikainen kovuus, lähestulkoon armottomuus, jolla suojaudutaan lukijakuntaa ja kaikkia kuviteltavissa olevia maailman kauhuja vastaan, ja sen kummallinen kääntöpuoli, jossa elämää syleillään ja vaikeudet voitetaan sydämen kyllyydellä, saattavat kertoa meille kaiken, mitä on mahdollista tietää kauniista ja menestyksekkäistä ihmisistä soittimien takana. Kirjoitukset eivät heidän ajatuksiaan onnistu valaisemaan, mutta tärkein viesti tulee kuitenkin läpi: tämän on kirjoittanut ihminen, joka voitti vaikeutensa, antoi soittimelle kaikkensa, näytti uupumukseen saakka hyvältä niin tehdessään ja silti onnistui kirjoittamaan siitä muutaman rivin.

Erinomaisuuden musertava voima pitää aikaamme otteessaan. Kukaan ei pääse pakoon kaikkea ymmärtävää ja dokumentoivaa tilannetta, kaikkein vähiten erinomaiset itse. Oli kädessä mikä tahansa musiikkiopiston diplomi, nyt on katseltava olan yli sellaisella tahdilla, että hartiat pysyvät treenattuina pelkästään tästä toiminnasta, ja vatsan pitää litteänä sosiaalisen paineen solmu, joka ei ole höllentyäkseen. Kukaan, runoilijakaan, ei pääse vapaaksi ulkonäköpaineista, ja kamerat ympäröivät kaikkia taiteen tekijöitä. Moni ryhtyy rakoilemaan sosiaalisen vaikuttajan ja elämänpohdiskelijan suuntaan, kunnes vihdoin kamera laitetaan päälle itse omassa kodissa, ja niin ihmisestä alkaa kuoriutua ulos lopullinen pièce de résistance. Ja niin kuin lähes kaikkien taideteosten kanssa käy, mikään ei ole koskaan aivan viimeisteltyä, jotkin osat ovat aukottoman erinomaisia ja joistakin voitaisiin kiistellä seuraavaan maailmaan saakka. Mutta juuri nyt meidän on tehtävä tarkennus, nimittäin tämä ei ole mikään maailmanlopun kauhistuttava kohtalo, joka avautuu edessämme, vaan tämä on kertomus onnellisuudesta. Pianistissamme tapaamme ihmisen, ja kirjoittajan, joka on kaiketi niin onnellinen kuin ihminen voi olla, aina oman kokemuspiirinsä rajoja myöten. Pelkästään se, että on mainittava elämän ajoittainen haasteellisuus, kertoo meille, kuinka heikosti joillekin ihmisille tällaiset kokemukset jättävät jäljen. Mutta kokemuksia kuitenkin on, kauneuden takana, täyteläisten huulten ja lihasten toisella puolella on yhtä ja toista vaikeutta, jolle ei vieläkään ole tilaa menestystarinassa, eikä sen yksityiskohtiin voida kajota siitä pelosta, että koko vaikuttamispyrkimys murenisi pois. Siksi jäljelle jäävät we face challanges ja we cannot dwell in the past ja näiden totuuksien rauhoittavassa yrttikylvyssä rentoutuva lihaksikas ja hyväntahtoinen kaiken kulttuurin lähettiläs. Hän voi vähätellä ulkonäköään, vitsailla sen kustannuksella tai ohittaa sen kokonaan, hän voi naamioida viestinsä johonkin tekniseen kuvaukseen (’olen huomannut, että aamu on paras aika yrittää parastani’ tms.) tai hän voi yksinkertaisesti ilmaista jotakin vastakkaista lainaamalla jotakuta itseään suurempaa ajattelijaa tai vuodattamalla jokamiehen elämänoppinsa juuri ja juuri kasassa pysyvän englannin avulla seuraavaan kauneuskuvaan saakka, mutta hän ei voi estää omaa erillisyyttään eikä yksinäisyyttään tulemasta läpi. Erinomaisuus, niin kuin pystymme näkemään, on pelkästään erillisyyden hienostuneempi muoto, mutta sellaisenaankaan se ei ole taidetta, koska taide ei synny paremmuudesta eikä liioin maailman pitelemättömästä rakastamisesta. Se ei synny bulgarialaisuudesta eikä väärinymmärryksistä tai vaikeuksien voittamisesta. Taide syntyy ainoastaan taiteellisesta toiminnasta, ja vaikka sen hautaa tuhansiin elämänkohennusteksteihin, sen tarvetta ei silloinkaan pysty tukahduttamaan. Me aistimme taiteen mentävän aukon, vaikka se olisi pelkkää puuttumista muuten täydessä ja täydellisessä maailmassa.

Haluan ennen kaikkea sanoa, että edellä kuvaamaani toimintaa, jonka edessä yritän karistaa armottomuuteni, yhdistää tietoisuus riittävästä hyväksyttävyydestä. Saadakseen riittävän kasautuvan hyväksynnän sosiaalisen kuninkaan, oli hän taiteilija tai vatsalihasten asiantuntija, on puhuttava jostakin muusta kuin siitä, minkä paljas silmä näkee. Tämä on vanhimpia esittävän taiteen totuuksista: älä puutu ilmiselvään, vaan anna sen huolehtia itsestään. Mutta silloin, kun asian ytimeen niin sanotusti päästäisiin käsiksi, harmillisen moni jättää ensimmäisenkin kiven kääntämättä. Menestyksestä puhuminen on niin kuin mikä tahansa vaikea filosofinen toimi, samassa ryhmässä elämänvaikeuden, epäilyksen, tuskan, onnellisuuden ja monen muun sisällön kanssa. Sen käsitteleminen sanan varsinaisessa merkityksessä on kenelle tahansa huomattavan vaikeaa, lähestulkoon mahdotonta. Mutta vaikeus ei kuulu ihmiskuntaa rentouttavaan välinetodellisuuteen. Siihen kuuluu jotakin muuta. Siksi sanat kaikuvat tyhjyyttään, yhtä tekstiä ei erota toisesta, ja vaikka halun herättävä kauneus on varmasti paikallaan, moni muu asia ei, puhumattakaan mistään yhdessä viisastumisen mahdollisuudesta, ja kaikkea, kerta kaikkiaan kaikkea, varjostaa kielellinen välinpitämättömyys, kaikkien inhimillisten vajavuuksien äiti. On ironian oikku, että nyt kun itsensä voi tuoda leuat loksauttavalla tavalla tykö videoin ja äänin, mikään ei pelasta sanallisen ilmaisun riittämättömyydeltä, eivät neljä tuntia kuntosalilla, eivät ’illoiksi muuttuvat’ loppumattomat pianoharjoitukset, nämä eivät korvaa ajattelun ensimmäistä jatketta kieltä eivätkä sen naurettavia, järjenvastaisia vaatimuksia kaiken muun jo selättäneelle. Kun ensimmäiseksi oppimamme tuijottaakin meitä viimeisen opiston viimeisen kurssin jälkeen yhtä armottomasti kuin aina ennenkin, silloin kauhu alkaa kasvaa uusiin mittoihin ja ymmärrettävästi on suojauduttava tältä iänikuisen älyn haasteelta. Ehkä nousee syyllisyys siitä, miten vähän kieleen kiinnitettiin huomiota vielä kun siihen oli mahdollisuus, kuinka se otettiin itsestäänselvyytenä, ehkä haudatut kirjoittajanhaaveet alkavat nousta kohti tietoisuutta. Oli tilanne mikä tahansa, käy niin että uupumukselle annetaan lopulta valta ja kieli työnnetään kauas pois, johonkin pyhään paikkaan, jossa sen arvo etäisesti tunnustetaan, mutta samalla pidetään mielessä, ettei yksikään elävä ihminen vahingossakaan vaeltaisi tuollaisille kaukomaille – varsinkaan jos hän haluaisi elää ja nauttia! Niin nautinnollinen on tämä kielen alistusoperaatio, että se patologisoituu ja ottaa haltuunsa kokonaisia maita ja kulttuureja. Tässä on siis vihdoin tilanteemme kokonaiskuva. Siinä elävät sekä kaiken syvemmän kielellisen ilmaisun jättäneet että ne, jotka pitävät kiinni kuolemaan tuomitusta pakkomielteestään saada oikeat sanat oikeaan järjestykseen, ja jokainen pystyy näkemään, kummalle olemisen tavalle on tilausta, kun kaikkialla riehuvan viestien ja elämänfilosofioiden kakofonian riekaleet täyttävät taivaan. On kuin saapuisi kaupunkiin sen antauduttua vihdoin pitkällisen taistelun jälkeen ja katsoisi, kuinka paljon pystyy vielä ymmärtämään näkemästään, toiveikkaana ja ihmisyyden rippeitä pääkopassaan hautoen, mutta edessään lohduton näky: jotakin tunnistettavaa, jotakin harkittua, jotakin älykästäkin – kuolettavuuden meressä.

ON TAR ART

Live or die, life is really short and it’s meant to be lived. Everyone gets to choose and never give up. I’ve been on airplanes millions of miles everywhere. It’s my passion. You get on a plane that is going towards the unknown and you are told that you are welcome. That’s when I feel alive. I have met many people, some of them have stayed in my life, and some have not. You shouldn’t be afraid of life; you should live it with a smile and courage. You never know when the last day will be.

an online post

When the British playwright and screenwriter David Hare was meeting with Steven Spielberg sometime after the release of the film The Hours, which he had written, Spielberg said to him confessedly: “Everyone knows you have written the best screenplay of the year”, after which the renowned director looked down. It was in that moment Hare realised that he had not received Steven Spielberg’s vote for the Academy Award for the best screenplay of the year.

Now that the worst of awards presented to film are over for another year, some universal truths remain and are nowhere as noticeable as in how Tár, the film written and directed by Todd Field, dwindled away with hardly any of the more prestigious trophies in its wake. This is not to say that the impact of this highly ambitious and artistic film – both features to elicit frowns and uncomfortableness – cannot be felt even after many days of seeing it. As a piece of cinema, Tár, like its eponymous central character, stands alone, not entertaining enough to relax its viewer and not poetic enough to permit a full dismissal upon seeing it. For those who have become aware of the film merely as a cultural curiosity it represents exactly the kind of target for unbridled anger we have come to expect from cinematic art, now more than ever, when our universe is in constant danger and needs periodic rescuing from superhuman beings. What, says the moviegoer, to watch a lesbian conductor do what? What for?

Tár, like all great works of art, is about many things and hardly any of them are explicitly on its surface. It is simply not possible to walk away from it spouting conclusions such as life-affirming, tragic, gorgeous and mysterious, without the awareness of a more buried uneasiness undoing any full take on the experience. No sigh of relief for this work, no ‘putting cinema to its place’ without the guilt from a tendency to unculture oneself; to not have to face the world of contradictions or the questions (all of the deeper questions) still unanswered. In a word, no escaping from art. When a powerful work of art is presented to the public it is rarely met with universal praise or an immediate acceptance, because artistic expression – real, deep-seededartistic expression – cannot be met with indifference or banality. It can be banned and constricted, but to have a real take on it one would have to – heaven forbid – take a closer look, and in this act the socially acceptable veil of an approach to art (when so much of it is now restricted to demonetised no-longer-than-a-minute appearances to be glimpsed, swiped and forgotten) starts immediately to come down. Similarly, when a person is truly heard, and this is naturally one of the themes of Tár, only two things remain, a recognition through empathy and the stubbornness of a refusal.

To ignore the highest form of cinematic art is akin to refusing to see the world as it is. By saying no to a work of art the consumer (of culture, of life) is choosing a less cultured path, something to contain an ultimately boundless existence, and puts an importance on a hierarchy that is there to comfort and to lull to sleep, in shifting variations, but never far from the underlying message that art is in its place to service a society and the values within, and never the other way around. When a film such as Tár comes along, this agreement is in immediate danger of starting to disintegrate in the mind of the viewer. Watching a film seems an activity simple enough, safe even, and yet there are occasions when something outside of control starts emerge, the near-lifeless undercurrent starts to move, and at last the voice of an artist is heard. It pierces through political discourse, conversations about opportunity and rights, the truth about what remains important, through infrastructure and culture itself, and finally reaches the heart of the matter, morality. It is here that the greatest danger of all is revealed. The protecting and seemingly benevolent forces that run all the way through to the most revered institutions in a society (therewithin the ‘message’ to the masses) start to tremble with the slightest suspicion of art running wild, and while recent developments would suggest that the acceptance of the artist is gaining more footing than before, certainly in Western countries, this is quickly being replaced by the story of a societal awakening, of a country correcting its course, and hereupon the appeasement of any and every neglected sector of artistic people, now indistinguishable from other neglected groups, and the qualified critic who is inseparable from the one who simply gathers a following.

Nowhere is this take on art present as vividly as in the American film industry. The existential struggle that is ravaging through it on every level is narrowing many of its freer qualities, among them the celebration of art for art’s sake. The cultural shift has taken on such politically subverting elements that there is now one question to settle before all others: to remain American through and through, how can cinematic art continue to be a part of its surrounding society? To this day the greatest outcome of this struggle, still universally seen and heard, is the Academy Award for the best film of the year. I have no desire to take a stance here on whether films are political, since all art in one form or another is political, but to define the grievous destiny of cinema more accurately, it can be said that as much as artistic work remains political and in dialogue with the political forces of a society, it is equally a reflection of the kind ofpolitical environment that surrounds it. To remain free in one’s art, there are ultimately only two routes to take. Either the work is subjected to a specific political goal, however vague in detail, or the political discourse is made aware of itself, not only by criticising it, but by creating art powerful enough to illuminate the flaws of a unified vision for the world.

But what does it mean to step away from society itself? In the first place, the artist refuses whatever notion is given as the way things should be. This is no small feat, for if we keep with our example of the most dominating form of them all, the American art, to turn away from or to even show indifference towards a literally potent, unrivalled industry (as with entertainment, so with military), one is turning away from the American exceptionalism and the American dream, its liberal forces, its joys and abundant gifts, the promise of a unified world under one banner, and to a certain extent from behaviour and morality itself. Artistic work that refuses to show what should be and instead turns its focus on what is cannot be celebrated by a culture that is more concerned with an image and an impact on the world than on an authentic view of what there is behind a press conference pamphlet, and this is true of most Western cultures. The time we are living is terrible for art for art’s sake, because a social stranglehold is now forbidding financial forces from finding interest in the complexity of human life, and instead a light is shone on the relentlessly redeeming qualities of it; a heroine must rise, lost connections must be mended, forgotten truths remembered, obstacles overcome, and all human complexities resolved. In a phrase, good must continue to prevail. From here we return to Tár.

Todd Field’s third film has mostly been criticised for being pretentious and brooding, and this reaction culminates in the reception of the acting by Cate Blanchett. Works of art that address directly one or two of the inconveniencies that are present in the act of viewing itself are periodically pushed back and criticised for doing precisely this. When a film begins to communicate on the level of the awareness the viewer is having about the ongoing viewing, reactions are bound to be varied. It is easy to ironize this exchange, and the latter period of cinema is noticeably full of irony. In some ways this is an era of entertainment that can only be described as ironic, when budgets and brutalities are beyond comprehension, and the ever-expanding ‘messages’ are those of security, salvation, awareness, and acceptance. But when a film does not make a mockery of its thematic depth, when it doesn’t shield itself against the ironizing gaze, but rather opens up to represent a simple channel for conflicting human responses, when it neither shakes up nor pacifies, it has the potential of turning into an occurrence of a truly artistic experience. Among the many unspoken agreements the public is now having with cinema is that it can represent life in all kinds of ways but not become a part of life. Sitting in a movie theatre is still by and large an escape from something unbearable by itself, and however briefly, perpetual hope descends to eradicate a looming responsibility, and a life without art. Tár is a film that by all accounts cannot be enjoyed completely personally, and in fact it can be argued that this is one of its objectives, in other words, the refusal of anypersonal relief. The judging eye is put to the test, and the work of art finally stares back, as if to say, “This is what you are, no more than this, no less”.

Another point of contention though less frequently articulated is the intelligence of Tár. Popular artistic entertainment puts itself at risk by becoming intelligent, and the intelligent actor is the bearer of disappointment felt by the offended viewer. Thinking is still largely unacceptable activity in a movie theatre, and thoughts that are not easily articulated, worse still the ones that need illuminatingrather than verbal expression, eat away at the promised sense of comfort one is meant to experience before anything else. Artists the world over are accused of making a point about creating art, and this is faithfully presented to them as though the thought had never occurred to them in the first place, but a finished work that can withstand the entirety of accusations is closer to a monumental existence in a literal sense; not separate to the experience the shorts-wearing, phone-operating obedient tourist is having at the pyramids of Egypt or the Colosseum. There are moments when the ridiculousness of the endeavour rushes to the head, and the following thoughts are inevitable: What are we doing with these ruins, what is the point of them? What if we simply blew them to bits and carried on with our lives? Who would suffer from it? Ancient Egyptians? Romans? Once again, these are themes of Tár. Artistically speaking, the film is at its highest when depicting the preciousness of art, the obsession surrounding it, and the three letters easily rearranged to ridicule and obliterate it. It speaks as much to radical student theatres as it does to the concert-going public, but only a great artist, someone at the absolute peak of their craft, is able to communicate within that sweet spot, where art is both revered and frowned upon, without the viewer ever being absolved with a ruling. In the marriage of Todd Field and Cate Blanchett this resonant force is present in rare form.

The arrangement of counter forces in Tár is truly all-encompassing: women composers and conductors, lesbians, European life, high art, wealth, languages, exotic landscapes, psychology, female relationships, nazis – one building block after another saying to the man holding the financial reins: no, no, no, and for the last time, no. And yet the images that linger in mind days after seeing the film are of ordinary quality, more allied with how the experience of the world has now become to millions of people, to the vast mass that can now travel, enjoy culture and the arts, and have every opinion about life – in short, a vision of luxurious banality. We see a person coming home wheeling a suitcase late at night, we see corridors of hotels, we see an exotic waterfall, we see calming rivers, we see Berlin in all its worn-out polyphony, we see concert halls, European cafés, parks, good-looking and well-dressed people wrapped in thought, and things, things and more things. This multitude of things is what keeps Tár from becoming a purely elitist work. The viewer is the continuation of Lydia Tár, flawed and in a sense having accidentally stumbled into the world of classical music, eventually being held captive by the assigned position – as the conductor, as the film critic – and yearning for some kind of relief, of humanity even, where titles and past failings can finally wash away to reveal a person like any other, with as much potential for love and destruction as anyone. A film that can communicate to all levels of society in such expansive ways is popular art in the truer sense. Upon seeing it, Tár can be denounced, but it cannot be diminished in its effectiveness. It is the cinematic equivalent of a citizen stopped walking through a busy metropolis by a sudden political or humanitarian plea. Nothing quite hits the tax-paying consuming body like a foreign cry for assistance. In this shared understanding, in this intelligence, lies our real predicament. The viewer cannot help the opinion forming, as Lydia Tár cannot help being the great artist and behaving as such, and there is no unaffected state to return to anymore, for to denounce anytake on the film is to denounce one’s own intelligence, the very core of human existence and the source of cinematic art, among other things.

What I have wanted to say in this essay is that while there has been universal praise for the film Tár, there is something to be said about the fact that at the greatest film event of them all it was all but neglected. Not one Academy Award was presented to this film, and I cannot think that it didn’t have something to do with the seemingly more challenging aspects of it, with its unapologetic mixture of simplicity and complexity, of artistic and of decrepit, of East and West, and of being neither here nor there, and the greatest sin of them all, of not being about one universally understandable thing, or the kinds of things films are meant to be about, such as the importance of family, realizing one’s own value, making amends, overcoming insurmountable obstacles, finding a voice, etc. Surely a popular film cannot only be about art? But there it is, an artistic film like none before it, one not produced by recycling what is soothing or shocking to the moviegoer’s mind, but rather by pushing to the front that which is unpopular and nevertheless unquestionably still there, like the event from our past we wished to forget so badly we nearly succeeded at it over many years, until for whatever reason and quite disagreeably it surfaces again, forcing us to bear the entirety of our failings, of still remaining human despite our perfected story. But for all the film’s rawness, Tár is perhaps most surprisingly not unpleasant. (Another stroke of incredible artistic luck.) On the contrary, its viewing is mostly an enjoyable experience, and furthermore powerful in that it manages to introduce a character that has been missing not only in cinema but more pathologically in the attentive political discourse at large, and by default the consciousness of the citizen: the fearful, uncertain leader.

The discomfort felt at morally ambiguous deeds are no more than the fears of the experiencing witness manifested. We are unnerved by bad behaviour and simultaneously drawn to it, and a story that succeeds both at giving us space to purse our lips and position our noses for a downwards lookand simultaneously awaken our bloodthirst is worth the price of admission alone. Consider the climax of Tár, where our floundering protagonist charges the stage of a concert hall and pushes the substituting conductor down from the podium. What could be more inappropriate? What more embarrassing? How could anyone have misjudged their response so completely? And still, Lydia Tár isn’t entirely wrong. Even here, when her struggle for art is at its most absurd, her actions are not unrecognisable. Who hasn’t thought about what it would be like to conduct an orchestra or do anything in front of a full concert hall, inappropriate or otherwise? In addition to this, the greater themes of the film are revealed in this scene. This is what wewant from an artistic experience, this what we expect from a civilised society; an evening of classical music must be a safe space, certainly after tickets have been bought and behaviour fitted to the occasion.

Tár brings to mind two films of somewhat equal substance, Black Swan and The Square, but the main difference here is a lack of terror and an addition of empathy. The company of Lydia Tár is not altogether unpleasant, and at moments it is the very opposite of this. At the end she gets nothing less than what she deserves, and she bears her fate finally with surprising dignity. After the unbearable Europeanness and a few glimpses of New York, Tár is cast off to two locations where high art isn’t – at least not in the sense in which we consider it. Both places are interestingly left undefined. First we see the conductor return to her humble American beginnings in a detached suburban house, firstly to rekindle her love of music and conducting with VHS cassettes and in the next moment to be brutalised by her unsympathetic brother calling her Linda – again, when is the particular dynamic of families of artistic people ever discussed? –, and finally Lydia Tár leaves her Western surroundings entirely and ends up living, and conducting, in an unspecified Asian country. There are a few references to Marlon Brando, but otherwise we could be anywhere from India to Indonesia, at least to the forever-traveling eye. It is hard to think of a more appropriate ending if one wanted to pull the rug from under the all-knowing, all-seen cultured audience who has at long last concluded that it has been watching a film about somebody unknown to it. And then without warning the ultimate discomfort falls upon the viewer. A tropical landscape fills the screen, no language is understood anymore, and the way in which most people on the planet have been living all along, with very little prospects of change, is simply dropped to silence a self-important voice. All of this is pretention, of course, we have not left our comfortable cinema seats, and the difficult question about human value lingers to unite those who have never seen life outside a Western city, and those who dreamed of making it to be big city and sometimes in this process left their home countries far behind, the environmentally savvy and the pure consumer alike, all are united by the awareness of a paradoxical, counter-intuitive world we must share in one way or another, one which cannot really be discussed away nor made sense of with a soothing turn of a phrase. This world can only be looked at, and in this undertaking there remains no greater approach than art.

Itärajalla ei mitään uutta

Perinteinen Suomen kartta on noin puolen ihmisen mittainen suorakulmio, siinä on korkeutta enemmän kuin leveyttä maan hahmon mukaisesti, ylhäällä se päättyy Barentsinmereen ja alhaalla hieman Tallinnan jälkeen. Varsinainen kohde on rajattu kartalla tarkasti tummalla katkoviivalla maa- ja vesialueita myöten. Suomi maastoineen on väritetty asianmukaisesti, joet ja järvet on merkitty ja nimetty, samoin kaikki maaston vaihtelut, idässä ja pohjoisessa maan väri muuttuu vaaleammaksi maaston korkeuden mukaisesti, muualla näkyy sinistä ja vihreää. Suomen ulkopuoliset maa-alueet on jätetty valkoisiksi kuin koskemattomassa värityskirjassa ikään, mutta riittävän suuren kartan kokonaisalueelle mahtuvat niin Tukholma kuin Pietari.

Tällaisia karttoja löytyy virastoista ja yleishyödyllisistä laitoksista, joissa ne pölyttyvät vuodesta toiseen, ja silloinkin, kun kartta ei ole alkanut kellastua tai halkeilla Norjan rannikolta tai Suomenlahden eteläreunalta, siihen ei yleensä kiinnitetä suurempaa huomiota. Vain tilanteissa, joissa kahvipöytäkeskustelu kääntyy kesämökin sijaintiin tai Lapin-matkaan, havahdutaan kartan olemassaolosta ja noustaan tutkimaan ajoreittejä ja luonnonpuistoja, kuitenkin enemmän rauhoittumistarkoituksessa kuin missään muussa. Mutta jos Suomen karttaa todella katsoo, jos lähestyy sitä kuin jotakin eksoottista seinävaatetta, päättämättä ennalta, mihin tulkintoihin tuo tarkastelu saattaa johtaa, voi havaita joitakin maantieteellisen todellisuuden kannalta merkittäviä seikkoja. Ensinnäkin kartan alaosaa hallitsee järvien ja metsäisten alueiden täyttämä ja sen ympäröiviin vesiin rajautuva maa, joka purkautuu alakulmastaan lukemattomiksi saariksi, ja ne jatkuvat erikokoisina rykelminä lähes seuraavaan mantereeseen saakka. Tämä on paljaalle silmälle ja muusta sekoittumattomalle tietoisuudelle jotakin sellaista, jota voitaisiin kutsua Suomeksi.

Kun siirrytään karttaa ylöspäin, samankaltainen maisema jatkuu aina Pohjanlahden päättymiseen saakka, mutta sen jälkeen se alkaa muuttua joksikin muuksi. Maaston vihreys katoaa ja sen mukana suurin osa ihmiselämän jäljistä, kaupunkeja on enää hajanaisesti eivätkä ne muodosta suuria keskittymiä. Vieraat kielet ilmestyvät suomenkielisten paikannimien rinnalle, ja joidenkin yksittäisten kohoumien ja suurempien järvialueiden jälkeen Suomi lopulta päättyy. Rajan toisella puolella on enää pohjoinen Norja, joka ei herätä suurta mielenkiintoa eikä näytä avaavan edustamansa maan kokonaisuutta enempää kuin Utsjoki avaa muuta Suomea. Kun palataan karttaa takaisin ja siirrytään niin ikään perisuomalaista aluetta kohti oikeaa, jotakin samanlaista tapahtuu kuin ylhäälle kuljettaessa. Jälleen maasto alkaa muuttua, vihreä vaihtuu paikoin keltaiseen, asutuskeskukset vähenevät ja Suomi päättyy katkoviivalla merkittyyn rajaansa. Rajan takana väritys katoaa ja valtavana tuntemattomiin jatkuvan alueen hajanaisia paikkamerkintöjä lukuun ottamatta tiedoksi annetaan vain sen nimi, joka Norjan sijaan herättää kyllä tunteita ja herättää niitä enemmän kuin kaikki muut Suomea ympäröivät sanat yhteensä: Venäjä.

Olen käsitellyt edellä tietoisesti Suomen kartan käytännöllistä ulottuvuutta, sellaisena kuin se näyttäytyisi ummikolle tai asiasta esimerkiksi vain esteettisessä mielessä kiinnostuneelle. Suomen kartan henkinen ulottuvuus on jotakin aivan muuta. Itse asiassa on lähes mahdotonta löytää karttaa, joka olisi olennaisesti vapaa siihen vaikuttavista poliittisista ja tunneperäisistä voimista. En halua sanoa, että kartta jollakin tavalla muuttuisi sitä tarkkailevien silmien vaihdellessa, mutta sen elementtien merkitys rajoista paikannimiin ei ole kahdellekaan siihen tarttuvista sama, eikä siis maan karttaa, Suomessa eikä muualla, voida katsoa katsomatta samalla omaa osuutta sen henkisessä muodostumisessa. Maan kansalaiselle pelkkä ajatus kartasta on usein eräänlainen sisällä palava ja rauhaa antava soihtu, sekavienkin aikojen keskellä yhä ehdottomat, kyseenalaistamattomat rajat tarjoava ja tunteet tyynnyttävä näky. Asia voidaan nähdä tätä vielä voimakkaammin, sillä monelle oman elämänsä solmuissa kamppailevalle ja merkillisesti häntä ympäröivän valtion tapahtumista erilliselle yksilölle syyksi jatkuvasti vaikeaan henkilökohtaiseen tilanteeseen saattaa hyvinkin osoittautua maan katkera menneisyys ja siellä tuhotut ja menetetyt alueet, tai yksinkertaisesti jonkin luonnonilmiön antama ja täältä ikuisuuteen kaikuva selitys ‘asioille, jotka vain ovat’. Suomen tapauksessa tähän jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvat sellaiset ilmaukset kuin ’täällä Pohjantähden alla’, ’Suomen muotoisen pilven alla’, ja monet laajalle levinneet kokonaisasenteen paljastavat laulut ja runot, kuten Lapin kesä.

Mitään maan karttaa ei voi irrottaa sen lukuisista merkityksistä, ja jos kiinnitetään huomiota kaikkein ehdottomimpiin kartan rakenneosiin, kuten aluerajoihin, huomataan melko pian, että samoihin kohteisiin pystytään suhtautumaan niin ahdistuksella kuin välinpitämättömyydellä. Itselle ymmärrettävän maan päättyminen on joka tapauksessa käsityskyvyn ulottumattomissa ja pakottaa ihmisen nöyrtymään, sekä hänestä lopullisesti irrallisen luonnon edessä että sellaisten itsepintaisten inhimillisten voimien tähden, jotka yrittävät vakuuttaa hänelle, että asia on päinvastoin; että hän on sittenkin luomakunnan huipulla, oikeutettu piirtelemään viivojaan ja kutsumaan alueita omikseen. Jos venytetään mielikuvitusta eikä nähdä Suomea monoliittina tai taivaalta tipahtaneena valmistuotteena, ja aletaan tutkia, millaiset ovat tosiasialliset rajat, jotka muodostavat jo itsestäänselvyydeksi muodostuneen maan, asia muuttuu nopeasti monimutkaisemmaksi. Vesialueet ja Lapin luonto sikseen, kun alkaa katsoa Suomen idänpäätöstä, kun lähtee liikkeelle Haminan alta ja etenee lähes unohduksiin painuneiden paikannimien ohi koillista kohti, ei pääse kovin pitkälle, kun joutuu pysähtymään ja palaamaan takaisin. Jokin matkan alussa ja sitä oikealla pyyhkivässä valkoisessa massassa ei sittenkään tunnu oikealta. Tunne on voimakkain heti Lappeenrannan itäpuolella, mutta tuntuu eri vahvuuksilla koko rajamatkan ajan, ja kun katsetta siirtää taaksepäin, käy repaleista janaviivaa ylös ja alas, mielessä muodostuu lähes huomaamatta, vailla mitään tuntuvaa ponnistusta yksi ajatus: tämä ei näytä luonnolliselta. Syy ajatuksen ilmestymiseen ei ole varsinaisesti historiantiedossa, ja vaikka katkerat tosiasiat kalvavat eri tulkitsijoita eri asteilla tänäkin päivänä, kuka tahansa pystyy katsomaan Suomen oikeaa alareunaa ja toteamaan, kuinka järjettömästi vedetty viiva siinä erottaa kahta aluetta toisistaan.

Millaisia kauhuja kiistanalaisten raja-alueiden yllä leijuukaan. Suomen uudelleen sovittu eteläisempi raja näyttää sen sopimuksesta tietämättömällekin joltakin tahallisesti mahdollisimman syvälle emämaahan vedetyltä esteeltä, niin kuin ne, jotka sen sinne siirsivät, olisivat sanoneet: ”Pysykääkin siellä, te suomalaiset!” Ja suomenpahanen, millaisen uhan se aiheuttaisi tiukkarajaisen alaosansa oikealla puoli maapalloa jatkuvalle Venäjälle! Pelkkä ajatus on mieletön. Tulehtuneimmillaan Suomen nykymuoto on edelleen Etelä-Karjalan alueella (ja osaksi aivan pohjoisessa kärjessä syistä, joihin palaan myöhemmin), ja niin kuin Suomi valuu vasemmasta alareunastaan jäljettömiin, sen kaiken johdonmukaisuuden takia kuvittelisi valuvan myös oikeasta reunastaan, mutta toisin on käynyt. Mitä suomalaisuutta tai suomensukuisuutta äkkipysähdyksen takana on koskaan voitu kuvitella olevan, se on kadonnut kuin värittämättä jätetty katseen ulkopuolinen kartta-alue. Voimme puhua häviöstä, mutta kamppailussa, jossa jotakin aluetta halutaan kutsua omaksi, ei ole voittajia, vaan katkera kiistely sellaisenaan paljastaa jotakin yleisinhimillistä ja jatkuessaan sivuuttaa ennen pitkää muut tärkeiksi julistetut tarkoitusperät. Syitä tähän on vaikea löytää. Saattaa olla, että halu omistaa alueita ja nähdä niitä nationalistisen mielenlaadun suodattamina on vain jotakin ihmiselle luontaista, jonkinlainen itsepintainen taipumus, jota hän ei pysty ymmärtämään lyhyen elämänsä aikana.

Maiden väliset raja-alueet ovat yleensä tarkan sijaan kuin otteita päiväkodin värityskirjasta, jonka neljävuotias on käynyt innokkaasti läpi. Usein pitkien selkkausten jälkeenkään puuvärisotkun keskelle vedetty oikeaoppinen viiva ei vastaa enempää alueen todellisuutta eikä sen molemmin puolin osattomiksi jääneiden toiveita kuin minkä lapsi olisi tuottanut suuren teoksensa äärellä. Jotakin on siinäkin, että suurin osa nykypäivänä ymmärtämistämme rajoista määriteltiin aikana ennen kuin oli mahdollista irrottautua maapallosta ja todella tarkastella lopputulosta. Kun avaruuteen lopulta päästiin, kuinka erilaiselta kaiken täytyi näyttää omin silmin katsottuna. Jos taas siirrytään ajassa taaksepäin, löydetään joukko miehiä strategiapöydän ympäriltä siirtelemässä pienoismalleja ja pikku-ukkoja, tyypillisesti katseissaan pelkkää vakavuutta. Sodalla leikkiminen muistuttaa värikirjana annetun maailmankartan läpikäymistä. Leikin tarpeellisuus ja nautinto piilotetaan totisuuden alle, mutta siellä ne ovat, ja jos rinta-alassa ei tuntuisi riemua, kun karttakeppi työntää mielikuvitusjoukkoa kankaalla eteenpäin, koko vertauskuvan merkitys katoaisi ennen kuin päästäisiin sen tosielämän vastineiden äärelle. Suomalaistilannetta kuvaa esimerkiksi se, että katkeruutta saatetaan yhä kokea katseltaessa itärajaa kartalla, mutta tuskin on nykyihmistä, joka on seissyt Imatran metsässä ja huutanut tuskaansa Venäjää kohti.

Raja on olemassa pääasiassa kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on, että raja jatkaa olemassaoloaan niin kauan kuin sen olemassaoloa kunnioitetaan ja sen annetaan pysyä sille määrätyllä paikalla. Nyt, maailmassa on rajoja, jotka ovat jatkuvan taistelun kohteina eivätkä humise pohjoisen metsän unohdusta. Näiden rajojen molemmin puolin tapahtuu yhtenään asioita, jotka haastavat sovitun alue-eron, ja usein käy niin, että pitkänkin rauhallisen ajan jälkeen tyytymättömyys tulehtuu ja leimahtaa uudelleen, muun ohessa siksi, että millään sopimuksella ei saada vaiennettua jokaista rajan takaa kuuluvaa soraääntä, ei sellaistakaan, joka voimistuessaan saattaisi koko sopimuksen kyseenalaiseksi. Joskus mitään konfliktia ei tarvita, ja niin kuin monien Euroopan maiden välillä vielä kaksikymmentäluvulle saakka nähtiin, siirtyminen maasta ja kielialueesta toiseen alkaa vuosikymmenien saatossa menettää merkitystään, samalla tavalla kuin menettää käsitys yhteen kulttuuriin syntyneestä ja siellä yhdenkaltaisista kansallisista tarpeista toimivasta ihmisestä. Toinen rajan muodostava syy on paljon kiistanalaisempi eikä sen esille ottaminen johda yleensä minkäänlaiseen vakavaan keskusteluun aiheesta. Nimittäin raja on olemassa silloin, kun sen uskotaan olevan olemassa. Tähän tarjoaa lyömättömän esimerkin Suomi ja siihen liittyvä Suomi-neidon käsite.

Muistan ikuisesti hetken, kun kuu pilattiin minulta. Olin katsellut kuuta kuten kuka tahansa yli kahdenkymmenen vuoden ajan, nähnyt siinä monia kiinnostavia muotoja ja kuvitellut, mitä kaikkea sen pinnalta löytyi. Eräänä iltana kerroin ystävälleni omista havainnoistani. Hän ei ollut sentimentaalisella tuulella ja niin hän sanoi, että kuun pinnalla pystyi näkemään kasvot. En ottanut häntä tosissani, enkä tiennyt, että kasvot eivät olleet hänen keksintöään, mutta kun käänsin katseeni uudestaan kuuhun, siinä ne olivat. Kasvot kuussa. Ainoastaan idiootti ei olisi nähnyt niitä. Tuosta hetkestä alkaen kuu ei ollut enää mielikuvitukseni jatke tai tyhjä kangas, jolle kuvitella mitä halusin. Jos minulle ei olisi kerrottu kasvoista, olisin voinut jatkaa elämääni autuaan tietämättömänä, omalla kuullani varustettuna, mutta olisin jäänyt myös vaille tuota jaetun ihmisyyden kokemusta. Suomen näkeminen neitona on samanlainen kokemus. Kun Suomi on kerran nähty ihmisenä, sitä ei voi olla näkemättä ihmisenä, eikä sen rajoista keskusteleminen käy enää laatuun, koska jokainen siirros tai vähennys olisi kajoamista ihmisruumiiseen, ei maantieteellisiin ulkokohtaisuuksiin. Kun siis Petsamo menetettiin lopullisesti vuonna 1944, kyse ei ollut mistään Pohjois-Lapin tundrasta, jolla oli tai ei ollut tavalliselle suomalaiselle merkitystä, vaan käsivarresta, joka leikattiin irti. Tarkennan tässä, että Suomeen kohdistuvat suojeluajatukset ja halu eivät ole mitään ’äiti maan’ tapaisia luontoon palaamisen toiveita, vaan neidonvalloitusta ja uuden kulttuurin tekemistä omakseen. Euroopassa on alueita, kuten Italia, jotka muodostavat luonnollisesti ihmissilmälle tunnistettavan kohteen, mutta Suomi ei kuulu näihin. Suomi-neito on alue, joka on verisesti sovittu ja sen jälkeen muuttumattomaksi päätetty.

Suomalainen kaksoisneito on niin vahva, että jos saa käsiinsä kartan, johon ’oikeaa Suomea’ ei ole merkitty – joko kartta on liian vanha tai siinä on huomioitu ainoastaan maantieteellisiä ja kielellisiä alueita –, ajattelu häiriintyy hetkeksi. Tuossa hetkessä on kuin katsoisi kuuta tai näkisi paperilla kaksi pistettä kaaren yläpuolella. Mieli alkaa välittömästi muodostaa haluttua hahmoa annetun kuvan päälle, ja niin kasvot piirtyvät esiin ja kolme elementtiä muuttuvat hymyksi, ja kaikki on taas hyvin. Mitään fyysistä Suomi-neitoa ei tietenkään ole olemassakaan, vaan pelkästään sattuman kautta sopivaksi hahmoksi rajattu alue, jonka syntyminen on osunut täydellisesti yhteen kansan sisällä kasvavan tarpeen kanssa. Jos katsotaan esimerkiksi käsivarreksi kutsuttua kohtaa, on todettava, että melko onnettomasta käsivarresta on kyse. Näkymä on ennemmin jokin kauriin tai poron sorkka, mutta sellaisesta tuskin on kansalliseksi symbolismiksi tai valtion identiteetiksi. Ihmisen ja eläimen risteytys tai muu mytologinen luonto-olento veisi ajatukset nuoresta urhoollisuudesta johonkin selittämättömään, kaikkien ihmisen toimien jälkeenkin puhumattomaan, taisteluista ja niiden nimistä ja lopputuloksista välittämättömään kohteeseen.

Menneiden rajojen ajatteleminen muuttuu vuosi vuodelta vaikeammaksi. Helsingistä ei tarvitse liikkua kovinkaan kauas, kun huomaa, miten lopullisesti kaikki on muuttunut ja kuinka vähän Imatran takaa enää kuuluu mitään kuulemisen arvoista. Sen jälkeen kun Karjalankannas oli menetetty ja kolmen vuoden sekavat ja tuskalliset tapahtumat leijailijat kaiken yllä, tapahtui niin kuin yleensä suuren tragedian jälkeen: katkeruus haudattiin ja asian annettiin unohtua. Kannaksesta kiinnostuminen ei ole enää suosiossa monien poliittisten ja historiallisten vaikeuksien takia, mutta tavalla tai toisella sen menetys tuntuu yhä, ja myös sodasta kaukaisille sukupolville, sikäli kuin nämä pystyvät kiinnostumaan tällaisista asioista, tapahtuneessa näyttäytyy lopulta menetetty mahdollisuus. Menetyksen tunne ei johdu siitä, että suomalaisia olisi kohdeltu kaltoin tai heidän olisi täytynyt ymmärtää 1930-luvulla tavoittelevansa mahdottomia, eikä liioin sodan lopputuloksestakaan, vaan siinä määrin kuin oman kulttuurinsa puristuksesta voi vapautua Suomen ja Pietarin välinen viiltohaava ei lakkaa sattumasta alueen itsensä takia. Jos asiat olisivat tapahtuneet toisin ja vilpitön kiinnostus olisi ylittänyt hallitsemistarpeen, millaista elämää Kotkan, Viipurin ja Pietarin välillä olisi voitu nähdä. Millainen suomalais-karjalais-venäläinen kulttuurin ja tiedon valuma-alue tuosta siirtymästä olisi voinut kehittyä, yhtä antoisa pienille karjalaispitäjille kuin niitä ympäröiville suurkansoille. Viimeistään vuoden 1944 jälkeen mistään tuollaisesta ei voitu enää unelmoida, eikä tilanne ole muuttunut merkittävästi seitsemänkymmenen-viiden vuoden aikana. Sodan kurjuus on siinä, että se on tiivistynyt hetki, jolloin yritetään väkisin saada aikaan sellaista, mihin kulttuuri itse kehittyisi silloin kun astuttaisiin sivuun ja annettaisiin siihen mahdollisuus – tai jättäisi kehittymättä, mikä olisi samoin hyväksyttävä. Suurvallan synnyttäminen, ’meille kuuluvien’ alueiden lunastaminen ja yhden kulttuurin levittäminen ovat vain joitakin esimerkkejä pakonomaisista pyrkimyksistä, jotka yleensä kaatuvat omaan mahdottomuuteensa, oli niiden takana voittajia tai häviäjiä.

Tarkkaan rajatun maansa näkeminen yläpuolelta jonkinlaisen korkeamman olennon silmin on oikeastaan melko hämmästyttävä tapahtuma, ja ensimmäisen kerran tällä tavoin ilmoihin kohoaminen mielensä silmällä – kauan ennen kuin se oli tosiasiallisesti mahdollista – saattoi olla hetki, kun huomattiin, että hahmotetussa alueessa kaikki ei miellyttänytkään, ja asialle alettiin tehdä jotakin. Vaikka karttoja on ollut olemassa kauan ennen kuin niiden paikkansapitävyydestä on pystytty varmistumaan, menneen maailman kartoille ei ole enää kysyntää muussa kuin huvituksen, sisustamisen tai muun esteettisen puuhastelun tarkoituksessa. Jos jätetään alan harrastajat ja Suomen seinälleen asettavat yksittäisnationalistit sikseen, saattaa olla, ettei maailman ihmettely ole vähentynyt entisestä, mutta karttojen katselu on. Muutos on samanlainen kuin lähes kaikessa kulttuurissa. Kaikki tieto on nyt pakattu pienille ruuduille, joilla kohteesta toiseen voidaan hypätä ajatuksen nopeudella, voidaan todeta yhtä ja toista ja kulkea maailman laidalta toiselle ja takaisin. Vanhojen karttojen epätarkkuudelle naureskellaan nyt, erityisesti tapahtumien reuna-alueilla, kuten Suomessa, mutta tässä reaktiossa unohtuu, millaisen työn takana koko kartta on ollut; kuinka alussa on täytynyt olla matkailija, joka on todella käynyt jossakin, nähnyt jotakin omin silmin, ja sitten parhaan kykynsä mukaan yrittänyt jäljentää sen muille jaettavaksi. Mitä tällaisesta välittäisi nykykatselija? Tietokoneen ruudulla hän voi laskeutua kokonaisen mantereen perspektiivistä katukivetykseen asti, kääntyillä siinä ympäri ja suunnata takaisin ylös. Kyse ei ole enää mistään omakohtaisesta rajantuntemuksesta tai edes matkustamisen kokemuksesta, vaan sisäänpääsystä yhden tai kahden ylikansallisen yrityksen tarjoamaan yltäkylläisyyteen, jossa maailma alkaa nopeasti tuntua nähdyltä ja hallitulta. Suomi ja mikä muu tahansa maa on tällaisenaan pelkkä puhelimen näytöllä ympäri pyöriteltävä, suurennettava, pienennettävä ja vihdoin sivuun sysättävä hetken huvitus. Surkeasti asiat ovat enää silloin, kun puhelinta ei pääse käyttämään. Kulttuurin kanssa on tietysti toisin, koska kulttuuri, mikä tahansa kulttuuri, on kuin luonto, se pyrkii valumaan rajojensa yli eikä sitä voi todellisuudessa koskaan vangita yhteen määrättyyn paikkaan. Se voidaan tallata jalkoihin ja se voidaan tappaa, mutta se ei pysähdy, eikä sen lopullista merkitystä tai vaikutusalaa pysty päättämään yhdellä miekaniskulla. Tähän ei tarvitse etsiä esimerkkiä Virolahtea kauempaa. Silloinkin, kun kaikki näyttää loppuun käsitellyltä, kun rauha on solmittu ja sen nurisevat osapuolet palanneet omille tonteilleen, jotakin jää elämään, ja tarina sellaisena kuin sen on tarkoitus jatkua alkaa etsiä uusia kaikupohjia. Yksin tästä kertoo itärajan yllä leijuva hiljaisuus. Suomalainen mielenmaisema on siksi aina lähempänä Sibeliusta kuin Väinö Linnaa. Mutta jos Sibelius on tarkempi taiteellinen tulkinta siitä, mitä Suomi on, Linna näyttää, miten suomalainen ihminen sijoittuu siihen. Tuntemattomassa sotilaassa on alusta loppuun koruton ja nuhjuinen, siis suomalainen, tunnelma, ja toistuvasti sen keskeltä löytyy joukko nuoria miehiä, jotka hölmöläisten tavoin eivät tunnu ymmärtävän, missä he ovat, mitä tekemässä tai miksi. Kuitenkin he ovat yhtä loistavan pohjoisen ympäröimiä kuin lahjakkainkin suomalaissäveltäjä ja suurin venäläisrunoilija, eivät yhtään vähemmän osallisia mistään kansallisesta kokemuksesta, eivät vähemmän romanttisia eivätkä vailla tunteita, ja Linnan lopullinen sanoma, niin kuin Kiven ennen häntä, näyttää olevan ihmisen mahdottomuudessa häntä ympäröivän luonnon keskellä. Kaikkea ”rähinää” ympäröivät Kannaksen metsät, jotka jatkavat elämäänsä, ne eivät välitä pommeista, luodeista, rajakiistoista, kieli- tai kulttuurieroista, eivätkä kommentoi, tuomitse tai oikeuta yhtään tekoa. Niin kuin hyvin muistetaan, romaani päättyy auringon kuvaukseen. Ihmiselle kaiken elämän antanut luonto, joka on ympäröinyt tarinan sotilaita kaiken aikaa ja jäänyt silti huomaamatta, on lopulta kaikki, mihin he voivat varauksetta uskoa. Auringosta katsottuna yksi pohjoinen taistelu näyttäisi todella melko mitättömältä, ja suuremman maailman mittakaavassa olisi vaikea uskoa aurinkoa edes riittävän valaisemaan tuollaisia tapahtumia, mutta Tuntematon sotilas ei olekaan suuren mittakaavan tarina. Aurinko ei paista kirjan sotilaille siksi, että nämä olisivat tehneet oikein tai ansaitsisivat todistuksen paremmasta osastaan, vaan siksi että aurinko on olemassa paistaakseen. Jokaisena hetkenä se synnyttää elämää, joka jatkaa kehittymistään ja laajentumistaan vielä kauan sen jälkeen kun ihminen on mennyt. Auringon valo ja sen mahdollistama elämä eivät pysähdy rajaviivaan, vaan jatkavat sen yli hyönteisinä ja lintuina, jäniksinä ja suurina hirvinä, ja pian tarinoina, lauluina ja muistoina menneestä ajasta.

(2021)

Praeparatorium — homoseksuaali valmistautuu

Monta viikkoa sen jälkeen, kun minut oli ensimmäisen kerran rokotettu apinarokkoa vastaan eikä vasemmassa käsivarressani näkyvä rokotusjälki osoittanut lopullisia häviämisen merkkejä, mieleeni sattui jotakin erikoista. Rokotusta itseään oli seurannut melko epämukava aika, jolloin sain flunssan kaltaisia oireita ja vahingossakin hipaistessani rokotuspaikkaa kärsin kutinasta ja kivusta. Tein myös virheen peittäessäni jäljen myöhemmin noin vuorokaudeksi laastarilla, koska pistos näytti oireilevan ummehduksesta päästyään kesimällä ja punoittamalla entistä pahemmin, minkä lisäksi laastarin siivekkeet jättivät omatpäiviä punoittavat jälkensä. (Kaiketi koko ihoalue, kenties muutaman neliösenttimetrin alueelta, oli herkistynyt selittämättömällä tavalla. Ainakin näin olisin asian yrittänyt kuvailla infektiolääkärille.) En vaivautunut selvittämään, miksi juuri pistokohta oli niin pitkällisten ja epämiellyttävien tuntemusten kohteena, ja kun tilanne hitaasti viikkojen aikana koheni, suomalaisen sairaanhoito-järjestelmänkin sisällä tuntui tarpeettomalta jäädä saivartelemaan asian kanssa.

Fyysisen epämukavuuden kanssa eläminen ja siitä lopulta vapautuminen on kokemuksena kenties lähimpänä epämiellyttävää fyysistä ponnistusta, kuten vaellusta vuorenhuipulle tai kylmävesialtaassa joko turtumukseen tai karkaamiseen asti pysyttelemistä, mutta oikeastaan sen jäljet ovat yhtä vaikeasti paikannettavissa kuin sään. Kun talvi vihdoin sulaa kevääksi – ja todella sulaa, sillä sana on tuolle yhteen hetkeen paikantumattomalle ja yhtä aikaa ymmärrettävälle ja käsityskyvyn ylittävälle muutokselle täydellinen – ei kulu kauaakaan ennen kuin edellisen vuodenajan kokemukset ovat korkeintaan hämärä muisto; ne ovat älyllistyneet ja jättäneet kehon, siirtyneet kutisevasta ja tuskailevasta ihosta mieleen, jossa ne voivat enää aiheuttaa kutinaa ja tuskaa ajattelun pakosta, eivät muusta syystä. Pistosjälki käsivarressa on siis kehollisena kokemuksena ennen pitkää vähäpätöinen asia, siitä voi kohta vitsaillakin, mutta psykologisena todellisuutena se on jotakin muuta.

Kun katselin punoittavaa paisetta kädessäni, tulin yhtäkkiä ajatelleeksi, että elämme nyt ensimmäistä kertaa aikaa, jolloin ’vapautettu homoseksuaali’ kantaa merkkiä, josta hänet pystyy tunnistamaan kuka tahansa heteroseksuaali. Niin kuin hyvin tiedetään, myös moni heteroseksuaali on rokotettu apinarokkoa vastaan, mutta ehdottomasti suurin huoli ja ongelmanratkaisukuohunta on tavattu homoseksuaalien ympärillä. Yhdenkin suuremman Pride-juhlan nähnyt Euroopan homoasukas pystyy päättelemään, missä tilanteessa muutamassa päivässä ollaan, jos jokin virus pääsee irti juhlallisuuksien aikana. Nykyajan homomies ei ole kovin erilainen olento verrattuna esimerkiksi häntä sata vuotta aikaisemmin edustaneeseen mieheen sikäli, että häntä leimaavimmat ristiriitaiset piirteet ovat edelleen huoli ja huolettomuus. Mutta jos sotia ja myöhempää sosiaalista sekoittumista ennen huoli kiteytyi homoseksuaalisten tekojen mahdotto-muuteen, nyt huolenaiheena on oikeaoppinen homoseksuaalisuus, kunniallinen kansalaisuus, täydellinen terveys ja oman väistämättömällä tavalla jatkuvan rönsyilevän seksuaalielämän turvaaminen mahdollisimman hyvin ja kuitenkin tästä kohtalosta samaan aikaan kavahtaen. Huoli on homoseksuaalilla nyt huomattavasti poliittisemmalla tolalla, mutta se on edelleen huolta, ja niin kuin aina kun ristiriitaisista tunteista on kyse, se vetää perässään monta muuta vaikeasti tavoitettavaa kokemusta, näistä päällimmäisinä häpeä, itseriittoisuus, pelko ja toivo. Homoseksuaali valmistautuu, mutta hänen valmistautumisensa määränpää lähettää hänet yhä useammin takaisin alkupisteeseen, takaisin valmistautumaan, tällä kertaa useammalla rokotteella varustettuna. Tästä huolimatta lienee aiheellista käsitellä, mikä on tuo määränpää, johon nykyajan homomiehemme valmistautuu. Teen siitä siksi seuraavassa muutaman huomion.

Mikäli palataan jonnekin ihmisyyden alimmille asteille, homoseksuaalin osuus yhteiskuntien kehityksessä on melko olematon ja vain ohimennen kiistelty. Silloinkin kun aiheesta aletaan kiistellä, se tehdään ajanvietteenä tai älyllisenä iltavenyttelynä, koska kiistakysymyksiin harjaantuneinkaan ei pysty keksimään parempaa argumenttia kuin ’lisäänny tai kuole’. Aiheeseen tarttuvat tavallisesti ne (joukossaan myös monta homoseksuaalia), jotka eivät ajattele homoseksuaalisuutta minään abstraktina ilmiönä. Heille on olemassa ainoastaan homo- ja heteroseksuaalisia tekoja, ei varsinaisia homoja. On perheenisiä vierailemassa kylpylöissä tai luoja tietää millä helpotusleireillä ja on naimattomia miehiä, ja tässä kaikki. Toinen joukko homoseksuaalisuuden merkityksestä vähääkään kiinnostuneita on asian biologisen välttämättömyyden etsijät. Kaikenlaisia todisteita tuodaan esiin siitä, kuinka on korvaamatonta, että kaksi miestä kasvattaa lapsen, kuinka maailma on jo hukkumassa ihmisiin (mikä on kahdeksan miljardin lukemana toinen hiljaiseksi vetävä vastalause), kuinka todelliseen kasvatukseen tarvitaan koko kylä ja vähintään yksi seksuaalisesti erilainen setä jne. Mikään tällainen ei anna vedenpitävää selitystä homoseksuaalisuuden tarpeellisuudesta. Mikäli rinnakkaiset kulttuurit kehittyvät kohti murenemistaan ja yhä sallivampi, jopa lopullisesti salliva, seksuaalinen aika vihdoin kukoistaa, saatamme nähdä yhden tai toisen vastauksen nousevan esiin, mutta täältä katsottuna vanhojen hyvin arvojen nyrkki ei ole hellittänyt puristustaan sormenkaan ojentumiseen, ei edes Euroopassa.

Aiheen mahdottomuuden takia on parempi jättää homoseksuaalisuuden biologisen merkityksen etsintä ja lähestyttävä aihetta toisaalta. Kulttuurisesti katsoen homoseksuaalisuus kerää jo sisälleen huomattavan määrän todistusaineistoa. Mitä olisi tapahtunut musiikille, mitä elokuvalle, mitä kirjallisuudelle, jos ei homoseksuaali olisi työhön tarttunut? Vuosikymmeniä piiloissa taisteltuaan homomies saa nyt kävellä pitkin minkä tahansa eurooppalaiskaupungin katua tuhatpäisen joukon johtajana eikä ympäröivä yhteiskunta vaivaudu kohauttamaan edes olkapäitään. Samaan aikaan homoseksuaalisuuden ikuisilla vastustajilla, toisin sanoen niillä, joille vastustaminen on enemmän elämäntapa kuin mihinkään ajatuskantaan sidottu toimintamalli, heillä on täysi työ hätistellä ympäriltään kaikenlaisia omiin voimiinsa heränneitä tahoja, jotka vaativat heitä tilille ylisukupolvisista tapahtumista. Nuoremmistakaan he eivät saa enää lohtua, koska viimeisimmässä yllätyskäänteessä nuoriso on sitoutunut tärkeimpänä tehtävänään maapallon suojelemiseen ja irtisanoutunut valmiina annetuista sukupuolirooleista ja niihin sidotusta käyttäytymisestä (edelleen kulttuurisesti ja poliittisesti puhuen; yksityisasioihin ei keskitytä tässä). Kaiken lisäksi kuin jonkinlaisena jumalallisena ilmoituksena asioiden vääjäämättömästä muutoksesta biologia on levittäytynyt yhdistämään viimeisimmätkin epäilijät. Onko mikään hämmentänyt homoseksuaalia yhtä paljon kuin ympäri maapalloa levinnyt virus, joka ei ohittanut ihmistäkään ja josta ei pystytä tilanteen jatkuttua kaikkien kiistojen tuolle puolen syyttämään enää ketään, ainoastaan jotakin niin ikävystyttävää kuin nykyistä maailmanmenoa? Jos koronaviruksen ilmestymisestä pystytään sanomaan täydellä varmuudella jotakin, niin sen täytyy kaikessa maailmanparannuskonsertoinnin ja epäpyhää jumalaa palvovan ja salassa rahat ja maineen sisälleen sulkevan amerikkalaisen ja eurooppalaisen itseriittoisuuden parodiaakin pahemmassa ilmiasussaan kuulua: olemme sittenkin kaikki yhtä. Homoseksuaalin kuulumisen tähän joukkoon pitäisi kertoa jo jotakin.

Mutta mitä pystymme varmuudella sanomaan homomiehen osasta, kun tämäkin aika antaa periksi ja jotakin muuta alkaa virrata tilalle? Varmasti voidaan sanoa, ettei kukaan ole enää turvassa. Samalla kun itsensä kehittäminen ja suojeleminen kiristyvät kohti ennen näkemätöntä solmuaan, varjot tuon kaikkea keskittävän toiminnan reunamilla syvenevät, ja jotakin väijyy siellä, mihin kaikkiin varotoimiin ryhtyneen silmät eivät näe. Varmaa on myös, että kun muutaman vuoden kuluttua katsotaan taaksepäin, huomataan, että kaksikymmentäluvun alussa koitti aika, jolloin sosiaaliselta asemaltaan muutoin miltei mukiin menneet homomiehet satojen tuhansien laumana alkoivat lääkitä itseään mahdollisia vaaroja vastaan. Valtaosa näistä oli lajia, joka pelkästään oman neuroottisuutensa suojelemana ei tulisi elinaikanaan lähellekään tilannetta, jossa mikään vakavampi tartuntariski olisi ajankohtainen (ylipäätään monissa homomiehissä merkillepantavinta on heidän ristiriitaisuutensa; että he voivat yhtä aikaa juosta pakoon yhteiskuntanormien puristavaa koneistoa ja pitää huolen siitä, että he selviävät pakomatkastaan nautintoa tihkuen). Monia muita vaihtoehtoja on edelleen tietenkin olemassa, kuten seksin harrastamisen vähentäminen tai vanhaan kunnon kondomiin turvautuminen, mutta nämä eivät tavoita kovinkaan paljon siitä, mistä on kyse antiretroviraalien päivittäispopsinnassa. Koska homomies käyttää nyt huomattavan määrän hereilläoloajastaan terveytensä turvaamiseen, mutta ei kuitenkaan ulota tästä pienen epämukavuuden lisäksi kovinkaan paljon varsinaisten elintapojensa tarkasteluun – joiltakin osin hän on pitelemättömämpi kuin koskaan – on kysyttävä, mihin hän tällä toiminnallaan tähtää? Mitä varten aikamme homoseksuaali valmistautuu tällaisella tenholla? Ennen varsinaista päivittäiseen valmistautumisrituaaliin perehtymistä meidän on kuitenkin katsottava, millaiset yhteiskunnalliset ja kulttuuriset muutokset ovat tuoneet homoseksuaalisen miehen virusten kalvamalle kaksikymmentäluvulle.

Itsensä suojeleminen on ihmisen perustavimpia tarpeita, mutta samalla etuoikeus. Jos luolaa ei olisi koskaan löytynyt, kuinka olisi käynyt myrskyn yllättäessä? Jos vehnä ei olisi ottanut kasvaakseen, mihin olisi silloin turvautunut ihmisparka? Ja jos lääkärin vastaanotolle ei olisi käynyt kutsu eikä sieltä olisi jäänyt käteen hyväksynnän leimaa, jonka kanssa lähteä hakemaan verojen kustantamia lääkkeitä, mihin olisi mennyt homomies? Hänen ylöspäin suuntaava terveydentilansa, johon edes hiv ei enää tee näkyvää jälkeä, ja sen turvaaminen kaikilla mahdollisilla lääkkeillä muistuttaa uusittua asuntoa, johon hädin tuskin on kutsuttu vierastakaan ennen kuin se jo siivotaan toistamiseen. Tämä on kuitenkin vain ristiriita ristiriitojen joukossa, kun katsotaan laajemmin, millaisessa todellisuudessa homomies elämäänsä nyt elää. Jo hyvän aikaa on voitu puhua ennen kokemattomalla tavalla homoseksuaalisista sukupolvista, nuoremmista ja vanhemmista homomiehistä, jotka ymmärtävät toisiaan vaihtelevissa määrin. Enää ei riitä puhua mistään niin yksinkertaisesta kuin nuorten epävarmojen miesten väistöliikkeistä yökerhon sulkemisajan lähestyessä ja vanhempien miesten valmistautuessa heittämään verkkojaan, vaan tilanne on sanalla sanoen politisoitunut. Homomies ei ole enää mikään baarissa vapauttaan etsivä yhteiskunnan varjo-olento, vaan poliittinen keho, joka saattaa vastustaa häntä vanhempaa miestä samalla vimmalla ja kuvotuksella kuin aiemmin, mutta nyt kaikenlaisella ajan oloon sopivalla poliittisella aineksella varustettuna. (Esimerkiksi homomies on jo huomattavalle osalle alle kolmekymmentävuotiaita ongelmallinen käsite.) On kuitenkin merkille pantavaa, ettei homosukupolvia ole kahta tai kolmea enempää, kun keskustelut kääntyvät voitettuihin oikeuksiin ja purkautumattomiin ongelmakohtiin, ikään kuin homoseksuaalisuus olisi syntynyt kuusikymmentäluvulla eikä siitä olisi tiedetty mitään sitä aikaisemmin (mikä ei ole täysin mahdoton ajatus). Kulttuurinen tietoisuus on ainoa olemassaolon tae, kun kyseessä on mikään poikkeuksellinen tapa elää – poikkeuksellinen siis nykyelämän oloon ryvettyneelle – ja ennen yhteisesti ymmärretyn homoseksuaalisen elämän hegemonisoitumista ja vielä pitkään sen jälkeen koko käsite homoseksuaalista oli auttamattomasti huhupuheiden ja satunnaisten heteroseksuaalisten sivuhuomioiden varassa. Sivukujien pimeässä ja levähdyspaikkojen kylmässä päivystäneet homomiehet ovat olleet olemuksellisesti välttämätön osa seksuaalisen erilaisuuden, tuon ikuisesti seuraavan varjon, jatkumista, mutta heitä seurannut sukupolvi, joka löysi tiensä kirjallisuuteen, teatteriin, televisioon ja lopulta politiikkaan, on tehnyt homoseksuaalisuudesta välineellisen kohteen, eikä kaikkein viimeisin sukupolvi ole tehnyt muuta kuin syventänyt tätä käsitystä.

Homomies, joka oli kulkenut niin pitkään hämärissä, ettei kestänyt päivänvaloa enää ollenkaan, oli kehittynyt vuosisatojen aikana pimeän asiantuntijaksi, rivinvälien läpikoluajaksi, salaisuuksien, tekopyhyyden ja yleisen viheliäisyyden vainuajaksi, ja niin voimakkaasti oli historia hänen vaiheitaan tukenut, että hänen koko elinvoimansa oli sidottu tähän tapaan olla, samoin hänen nautintonsa ja hänen ymmärryksensä siitä, mikä hän oli. Kaikki tämä alkoi toden teolla muuttua vasta, kun tiedon luonne alkoi muuttua. Kun nykyihmistä alkoivat ensin ympäröidä tiedotteet ja uutiset, sitten viihde, mainokset ja vähitellen toinen toistaan tarpeettomammat tiedonriekaleet, niin kauhukertomukset asioista, joille hän ei voinut mitään, kuin yhä läntisempään, historiattomampaan elämänmuotoon keskittyvät ihanteet, silloin homomies huomasi aikansa tulleen. Kun tie alkoi jo näyttää selvältä, astuttiin kuitenkin taaksepäin. Eräänlaisessa moneen suuntaan ampaisevassa biologian, politiikan, ’nykyelämän’ ja inhimillisten perusarvojen kulminaatiopisteessä homomiehet ottivat hetkeksi kantaakseen koko seksuaalisen terveyden kysymyksen, ja noiden vuosien järkytys oli niin suuri, ettei siitä olla täysin toivuttu tänäkään päivänä. Viimeistään yhdeksänkymmentäluvun alussa ylitse muiden nousi homomiehen pyrkimys, hänen valmistautumisensa, kansalaisuuteen. Noin kymmenen vuoden kuluessa ympärivuorokautisen television turruttama katsoja alkoi olla sisäiseltä tilanteeltaan melko yhdentekevissä tunnelmissa homoseksuaalisuuden suhteen, ja koska seuraavat kaksi maailmaa koettelevaa suurempaa kriisiä eivät varsinaisesti liittyneet homoseksuaaliseen elämään (terrorismin uhka ja talouden kurimus), pystyttiin jo turvallisesti ottamaan harha-askelia sekä homoseksuaalisuutta kohti että siitä poispäin. Tämä oli esimerkiksi aikaa, kun huomattiin, millainen kunnianmerkki heteromiehelle oli esittää yksi tai kaksi homoroolia ja millaista jännitystä se toistuvasti yleisössä aiheutti, mutta myös millainen etu homomiehet olivat kameran takana. Lyhyesti sanottuna homoseksuaalisuus alkoi väljähtyä. Niin kuin kaikki jaetun kulttuuritietoisuuden tuotteet (mitä homoseksuaalisuus ei tietenkään ytimeltään ole), se alkoi elää samassa aaltoliikkeessä kaiken muun kanssa, välillä kiinnostaen ja välillä pinnan alle vajoten. Näin näytti jatkuvan siihen saakka, kunnes noin kymmenen vuotta sitten lännessä rupesi toden teolla taas kuohumaan.

Mikä näytti alkuun naisten oikeuksien pitkään väistellyn kysymyksen nousulta kehittyikin kaikenlaisten vähemmistöjen oikeuskäsittelyksi ja lopulta vaikeaselkoiseksi kysymykseksi siitä, mitä kaikkea ihmisen sallitaan poliittisesti olevan. Tämän viimeisimmän vaiheen laskeuma on edelleen kaikkialla ympärillämme emmekä pysty näkemään sen todellista arvoa ennen kuin yhteiskunnat ovat taas siirtyneet uuteen vaiheeseen ja osa vanhasta on uponnut, osa jäänyt kellumaan pinnalle. Jonkinlaisella varmuudella voidaan jo sanoa, että mitä tulee televisioituun homoseksuaalisuuteen, pelkkä homomieheksi julistautuminen ei enää riitä tyydyttämään katsojan loputonta draamanhimoa, eikä ratkaisuksi sovi yllättävämpien homomiesten läpikoluaminenkaan (syrjäiset paikkakunnat, koko elämänsä heterosuhteessa eläneet, yhä kaukaisemmat kulttuurit jne. jne.). Näitä tarinoita on olemassa, asiasta ei ole epäilystäkään. Ei tarvita enempää kuin katsoa hieman taaksepäin jalkapallon maailmanmestaruuskisoihin, jotta löydetään esimerkki siitä, millaisen kuilun taakse suurin osa maailman seksuaalikeskusteluista toistuvasti, huolimatta kaikesta edellä kuvaamastani, jää. ’Homoseksuaalistuminen’ ei ole riittävä kuvaus sille, mitä maailmassa todella tapahtuu. Seksuaaliset rajoitteet ovat kulttuureissa niin syvällä, että voidaan jo esittää todistusaineistoa niiden ikiaikaisuudesta. Jokin kaikkien kansojen seksuaalinen vapautuminen lienee enemmän peräisin liberalistisesta päiväunesta kuin mistään vapaampaa aikaa todella esiin tuovasta yhdistyvästä maailmasta. (Pelkästään Suomessa pääministeriä on jahdattu jo kuukausien ajan suurelta osin siksi, että hän onnistuu aiheuttamaan epämukavuutta olemalla lisääntymiskykyinen nainen, joka toimii myös seksuaalisilla tavoilla.) Mutta tämä ei poista sitä tosiasiaa, että homoseksuaalisuuden suuri tarina on siirtynyt eteenpäin. Otan sen viimeisimmistä tuotteista seuraavassa kaksi esimerkkiä.

Kaksi viimeksi näkemääni homoseksuaalisuutta sisältävää suuren viihdeluokan tuotetta tulevat molemmat Espanjasta. Ensimmäisessä, Smiley-nimisessä pienoissarjassa, kaksi elämäntavoiltaan erilaista kolmekymppistä homomiestä päätyvät erehdyksen kautta tapaamaan toisensa, ja vaikka ensikohtaamisella heidän ennakkoluulonsa saavat heidät konfliktin partaalle, he päätyvätkin viettämään yön yhdessä. Tämä ei ole kuitenkaan alku uudelle suhteelle, vaan miehet välttelevät kiinnostustaan ja aloittavat toiset suhteet kumpikin tahollaan, kunnes sarjan lopussa he ymmärtävät, etteivät voi paeta yhteistä kohtaloaan enempää. Smiley on parhaimmillaan sietämättömyydeksi naamioidun romanttisen kiinnostuksen kuvauksessa (vrt. Nora Ephronin tuotanto), ja jotkin kohtauksista, joissa homomiesten on kohdattava kaikkein kauhistuttavin, omat romanttiset toiveensa, on toteutettu huomattavan ansiokkaasti, espanjalaisittain konekiväärin puhenopeudella ja ehtymättömällä ironialla jota kuitenkin ympäröi hyväntahtoisuus ja varmuus onnellisesta lopusta. Tarina on ehkä tarpeettomasti venytetty pienoissarjaksi ja se sisältää kaikenlaista varsinaisen ydinkertomuksen ohittavaa ainesta, mutta romanttisena komediana se täyttää paikkansa, ja sen väittämät ovat vähintään selkeät:

’todellinen rakkaus löytyy lopulta yllättävistäkin paikoista, jatka siis etsimistä’,

ja vielä olennaisemmin aihettamme silmällä pitäen:

’homomies ei sisimmässään ole kiinnostunut seikkailuista ja valtavirrasta irrallisesta elämästä, vaan haluaa jättää tämän kaiken taakseen jahka tosirakkaus osuu hänen kohdalleen’.

Jälkimmäiseen väittämään vastaaminen on tuskin mahdollista ottamatta huomioon, missä todellisuudessa valtaosa maailman homoseksuaaleista elää, toisin sanoen kuinka kaukana minkään romanttisen komedian loppuratkaisusta. Mutta väittämän äärelle pysähtyminen käy myös toisen esimerkkimme kautta. Hauskaa joukolla on espanjalaiselokuva, jossa yllättäen näyttelee sama kaksikko kuin edellisessä televisiosarjassa, vaikka tällä kertaa hahmot eivät ole pari eivätkä edes homoseksuaaleja. Elokuvassa kuitenkin on monien tarinalinjojen keskellä yksi kahdesta miehestä kertova. Hauskaa joukolla on vielä enemmän espanjalaisviihteen tuote sikäli, ettei siinä ole juonta juuri nimeksikään, vaan se on monen seksuaalista vapauttaan salaisella klubilla etsivän nuoren aikuisen lystikäs seikkailu, joka päättyy orgasmiin à la Amélie. Tarinan kaksi miestä päätyvät tuntemaan toisensa rei’itetyn seinän läpi. Itsensä ja toistensa tyydyttämisen välillä he keskustelevat tilanteistaan ja alla kytevistä pettymyksistään, mutta koska sopimukseen kuuluu, ettei mitään paljastavaa saa tulla ilmi, kun kliimaksi on viimein saavutettu, toinen miehistä rientää pois, ja hetken katsoja jo kuvittelee, että tämä lähtee lopullisesti, kunnes taksi, johon hän on istunut, pysähtyykin, ja mies juoksee takaisin klubille etsimään seuralaistaan. Tässä loppuratkaisussa, johon osa homomiehistä saattaa uskoa varauksettakin, tapahtuu ilmiselvästi kaksi asiaa. Ensinnäkin draaman lait (puhumattakaan romanttisen komedian laeista) ylittävät seksuaalisuuden lait, niin kuin niiden kuuluu. Koettelemusten jälkeen kaikki käy hyvin, suru väistyy, ilo astuu sen tilalle, epäilys on poissa jne. Elokuva voi viimein päättyä. Tämä on homoseksuaalin osa draamakerronnan keskellä, ei enempää eikä vähempää. Mutta hänen onnellinen loppunsa – että hän rientää takaisin sisään, etsii aikansa, päättää heittäytyä kohtalon armoille, ja niin hänen tuleva kumppaninsa löytää hänet – kaikki tämä johtuu toisesta tekijästä, joka ajaa homoseksuaalienkin täyttämää draamaa. (Itse asiassa mielenkiintoinen kysymys olisi pohtia, kumpi on todella tapahtunut ennen kumpaa: onko homoseksuaalin kauan odotettu parempi asema edeltänyt elokuvakerronnan lakien sinetöimistä vai toisinpäin.) Homomiehelle on aika antaa onnellinen loppu. Tämä on yhteisesti ymmärretty yhteiskunnallinen periaate, jota on verrattain vaikea haastaa. Sen ytimessä ei ole mikään kertomus kahdesta homomiehestä ja heidän todennäköisimmästä lopputuloksestaan, tuskin edes varsinaista kiinnostusta homoseksuaalisuutta kohtaan (vrt. yllä romanttisen komedian tukipilarit), vaan kaksi mahdollisimman suurta katsojakuntaa tyydyttävää ja samalla onnensa löytävää draamahomoseksuaalia. Homomiehet, joille tällaiset onnen tuovat tarinat eivät ole ajankohtaisia, esimerkiksi miehet, joilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin kohdata toisia miehiä seinien läpi, jätetään tässä armottomasti pois laskuista. Draaman keskiössä on odotuksenmukaisesti kaksi poikkeuksellisen viehättävää yksilöä, joilla on koko elämä edessään. He voivat puhua ohimennen kärsimyksestä, mutta Euroopan läpi ampuvaa televisioviihdettä edeltää yksi ohjenuora, joka kuuluu niin, että nuoren kauniin ihmisen ei saa antaa kärsiä toista näytöstä enempää. Espanjalainen draamakomedia ei toistaiseksi anna riittävää kuvausta homoseksuaalisuuden nykytilasta, joten otamme lopuksi esimerkin elävästä elämästä.

Noin puolitoista vuotta sitten eräässä Madridin monista kellareista kohtasin nuoren miehen, joka herätti mielenkiintoni sillä tavalla kuin vain madridilaisessa kellari-hämärässä kukaan voi. Vaikka kohtaamisemme ei ollut aivan sivistyneen puolella, näimme sentään toistemme kasvot ja vaihdoimme muutaman sanan. Hän ei muista tätä kohtaamista ja voi olla, ettei hän tule koskaanmuistamaan kohtaamistamme eikä koko iltaa (homomiesten muisti ei lakkaa yllättämästä, mutta en syvenny aiheeseen tässä), mutta hän jäi mieleeni kahdesta syystä. Ensinnäkin koko kohtaaminen oli kaikkein tyypillisin kauhun ja kiinnostuksen sekamelska, jonka seurauksena mitään enempää ei selvinnyt kuin että espanjalainen oli nuori ja vitsailunsa perusteella hän toivoi olevansa vielä nuorempi. Minulta hän ei kysynyt kysymystäkään, ei iästäni eikä mistään muusta. Kun mitään sanottavaa ei ollut, lähdimme omille teillemme. Ei siis romanttisen komedian päätöstä tälle tarinalle. Ei edes seuraavaa jaksoa odottavaa yllätyskäännettä. Ei mitään, koska elämä ei ole romanttista komediaa varten, varsinkaan homoelämä. Saatan kirjoittaa tätä viimeisen sukupolven edustajana, joka todella vielä uskoo elokuva-kerronnan ja tosielämän päällekkäisyyksiin. Kukaan myöhempään maailmanmenoon tempaistu, mukaan lukien madridilainen nuorimies edellä, ei todennäköisesti suhtaudu enää elokuviin samalla tavalla. Miksi suhtautuisi? Kun viihde ja todellisuus ovat murentuneet jatkuvan selailun loputtomaan videopelisyötteeseen, mikä on enää elokuvan merkitys? On ilmiselvää, että elokuvan ja tietokonepelien jälkeen on siirrytty johonkin muuhun, jota emme vielä täysin ymmärrä, mutta se tuo esille vähintään eletyn kuvitelman siitä, ettei mikään pääty lopullisesti. Mikään ei ala, mikään ei pääty. Ihmistä lähemmäs ei tarvitse tulla, koska hän tekee itsensä jo tunnetuksi kaikelle kansalle. Mitä varten hänet pitäisi tuntea? Jos olet onnekas, hän löytyy –paremminkin: pakon edessä hänellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin löytyä – samoista sosiaalisista alustoista jakamassa samoja asioita samoilla huolettomilla, yhtä aikaa merkityksellisillä ja tarpeettomilla tavoilla.

Myöhemmin noustuani jälleen kellarista ihmisten ilmoille – voiko missään kaupungissa nousta takaisin todellisuuteen niin kuin Madridissa? – huomasin nuoren miehen poistuvan vain vähän minun jälkeeni. Paikka sijaitsi keskellä mäkeä, niin kuin lähes kaikki Madridissa, ja niin miehemme lähti kävelemään katua alaspäin. Katselin tämän homoseksuaalin poismarssia, joka sai vähitellen miltei symbolisia piirteitä. Hän käveli alas, alas, ja katu hänen edessään jatkui loputtomiin sillä tavalla kuin madridilaiskadut vain voivat, kunnes lopulta hänen hahmoaan ei enää erottanut yöstä. Hän ei katsonut taakseen, hän ei vilkuillut ympärilleen, hän vain jatkoi matkaansa ja toi häipyessään esille tuon hyvin tuntemamme ikuisen hahmon: katoavan homoseksuaalin. Hänestä ei vieläkään kerrota elokuvia, vaikka hän on paljon tavallisempi ilmestys kuin taksin pysäyttävä tosirakkauden etsijä. Mihin hän on matkalla? Mihin hänen kääntyy, kun katu vihdoin monen korttelin jälkeen päättyy? Homomiestä ei tule syyttää huolettomuudesta tai välinpitämättömyydestä, varsinkaan jos hän on älypuhelinajan kasvatti. Me elokuvistamme yhä kiinni pitävät olemme paljon suuremman syytöksen kohteina. Kenelle on rehellisesti tapahtunut mitään edellä kuvaamieni espanjalaistarinoiden kaltaista? Lyhyt vastaus on: ei kenellekään. Siksi elokuvat ovat elokuvia ja todellisuus jotakin muuta. Mutta noiden kahden asian jatkuva sekoittuminen kertoo kuitenkin siitä, että asiassa saattaa olla jotakin enemmän. Etsiessämme selvyyttä tilanteeseen meidän on tehtävä tiliä kahden ajatuspinttymän kanssa.

Ensimmäinen näistä on lähes jokaiselle tuttu: se oli kuin elokuvasta. Tämän lauseen älyttömyyteen on parempi olla syventymättä, eikä se rajoitu millään muotoa homomiesten korkeamman ajattelun sisälle, vaan sitä kuulee suunnalla jos toisella, nykyään yhä tavallisemmin televisioviihteen sisällä, esimerkiksi nuoren morsiamen huudahduksessa: ”Se oli kuin elokuvasta!” Kuinka paljon painoarvoa pienelle konjunktiolle voikaan laskeutua! Tavallisimmin kyse ei ollut elokuvaa muistuttavasta tilanteesta lainkaan, ja jos morsian saisi tunnepurkaukseltaan asiaa todella avattua, hän tarkoittaisi sanoa, että hetkessä oli ollut elokuvan kaltaisia piirteitä, mutta yksikään niistä ei kestäisi myöhempää tarkastelua ja siksi ne on parempi haudata nuoruuden satukertomukseen ja siirtyä eteenpäin. Toinen lauseistamme on paljon harvinaisempi, ja saattaa olla, että joillekin ihmisille se ei tule koskaan mieleen, mutta yhtä kaikki, kun olosuhteet ovat sopivat eikä seuraava valinta tunnu selkeältä, toisinaan päässä muodostuu seuraava ajatus: tämä on se kohta elokuvassa kun. Se ei muodostu minään ajatuskirkastumana, kaikkea muuta. Yleensä sitä edeltää ja ympäröi sekavuuden ja mielessä vilisevien draamahetkien myrsky, ja koko ajatus ilmestyy enemmän pelastusrenkaana pelottavaan tilanteeseen, esimerkiksi jos satut olemaan toisella puolella seinää mahdollisesta tulevaisuudenkumppanistasi. Mutta nyt meidän on kysyttävä: eikö tuolla hetkellä, kun tuo kömpelö salapoliisimainen ajatus sattuu päähän, koko tapahtuma ole pilattu? Eikö tietoisuus siitä, mihin suuntaan ’elämäsi elokuva’ kulkisi seuraavassa hetkessä, vaikka sen jakaisi seinäntakainenkin, olisi jo olennaisesti jotakin muuta kuin elokuvakerrontaa, sanalla sanoen: eikö tuossa hetkessä kontrolli ylittäisi jokaisen kuviteltavissa olevan jumalallisen käsikirjoituksen? Elokuvassahan me emme aivan tiedä, kuinka tarinan käy, eikä sen päättyminen ole varsinkaan meidän tahdostamme kiinni, mikä lisää omaa salaperäistä nautintoamme. Mutta tosielämässä, jota emme nyt ilmeisistä syistä pysty enää erottamaan kuvaruudulla nähdystä, on vain valintoja ja riskejä. Tosielämässä homoseksuaali syö lääkkeensä ja testauttaa itsensä, mutta ei aikeissa valmistautua elämänsä seikkailuun, vaan suojellakseen itsensä entisetä voimakkaammin. Vuosisatojen sairaustuomiot, jotka olivat ensin sopimuksenvaraisia ja lopulta mustaa valkoisella, eivät jätä häntä rauhaan aikanakaan, kun hänen hartiansa voisivat jo laskeutua. Kokonainen elämä, joka on käytetty olan yli katseluun, oman äänen ja toiminnan tarkkailuun ja turvallisen paikan etsintään, ei yksinkertaisesti muutu toiseksi sitä haluamalla. Siksi homomiehemme on lopulta parhaimmillaan poistuessaan. Jo sisälle tullessaan hän on laittanut merkille kaikki uloskäynnit, ja kun hän on viimein valmis, auttakoon armias, jos joku saa hänet epäröimään askeleenkaan vertaa oven käydessä hänen takanaan. Tämä on hänen salaisuutensa syvin leposija. Poistuessaan, ja mahdollisesti ennen kaikkea siinä, homoseksuaali säilyttää arvokkuutensa. Hän ei pysähdy epäröimään, ei katso sivuilleen, ei jää kiinni siihen, mikä on jo tapahtunut, vaan hän jatkaa eteenpäin. Häntä ei marssiteta mihinkään eikä hän pakene syyttäviä katseita tai perässäkulkijoita. Hän kävelee yön väkijoukkojen läpi, ei käänny yhdestäkään kadunkulmasta, vaan jatkaa suoraan eteenpäin, sivukuja sivukujalta, aina pitkän matkansa päätepisteeseen saakka.

Joining in anger

It is not that Joe Rogan and Jewel sat together and that after the eleventh “holy shit” out of the mouth of Rogan the American society was more enlightened, taken care of, covered with a wisdom that could have been self-explanatory but was dependent upon those that had suffered, had become rich and successful, and were now cutting through a shared experience with the clearest eye and a trademarked understanding on human psychology and educational needs. There they were: Jewel and Joe. Joe and Jewel. It wasn’t the communion of these two voices soaring above whatever the average American was going through while it was happening. It wasn’t the story of the suffering. There was no American story that could be told, nothing separate from the painstakingly visceral struggle for a sense of wealth and community, of peace, of a piece of land and a flag above it to wave with the winds of all eternity. These had always been there. It was the voice out of the mouth of the current orator, the voice of the people, as it were, with campfire extinguished, but the flame of the eye still gleaming, still staring into the withering nothingness of an uncertain camper. I, it said, I as the leader of this particular camp, with great kindness in my heart, with my little position and with the security of the mass that upholds me, I will now proceed to shut you up. It was the voice that can only be produced by word-ready, energy-surging, survivalist reactionary, one who has learned that to have a talk is the safest way into having a voice in the world. To just keep talking is to keep the fire burning.

Elsewhere it wasn’t. It couldn’t be found in television produce that had started to drag, not specifically and not in one product, never only in one, but in the attitude that had taken over the production of televised drama. Here is how it happened. It was discovered that there were no longer limitations on how far dramatic content could reach, and so it was decided that the only option to respond to an unlimited media network – and it is a response, make no mistake – was to proceed to take over the world. Nobody really understood the significance of this at first, and it was still relatively easy to laugh at it, to shrug it off. But after the consumption of an adequate dramatical content had turned into anticipation and quickly thereafter ‘my time alone’ with all of drama melting into one and the few gaps in it filled with post-productions and midway-productions by amateurs in channels fast turning into something indistinguishable from the original product, only then it started to become clear that there was in fact a coated state, a fallout of sorts, taking hold. Entire cultures were drowning in something that couldn’t be traced back to one event or culpable party. It had simply been there ready to be responded to. It was understandable why producers and shareholders took this course. It is only what anyone would have done. The media-consuming mind was starting to overheat, but there was no turning back, not with things as they stood and with the financial opportunities they undoubtedly presented. The need for action was seen in an obsession with nuclear holocaust, Hitler and Nazis, American presidency, Vladimir Putin and Russia, with climate, sexuality, sexual orientation and gender, superheroes, races, historical wrongdoings, abuse, and in sharing, joining, and separating. Of the last three, the need to join was by far the greatest. It was important not only to join a cause and join those that were riding on momentum, but to join a time in history, to keep production going, to dream with expanse, into universes and galaxies, and if any barrier would appear, a foreign language, for example, this anomaly could be overcome by joining with more people, translators, distributors, the media, high school students, the opposition. And the dream came true, and everyone was swirling in the same vortex, not united in geography or culture, but in essence; everyone saw the same program, everyone could speak on it. The unwashed young male with his critical do-it-myself-from-my-armchair-surrounded-by-toys-and-technology was as much a part of it as any first-rate film critic. Nobody was above anyone else; nobody had an opinion more worth hearing. And in this cacophony of no beginning and no end, with the produce inseparable from the story behind it, when theories and criticisms were absorbing not only what was being watched but the producing forces behind it, and indeed it was beginning to seem that the great analysing multitude was determined to see into every human motivation behind every action, before and after, and the enjoyment of the global moment was shaped by the pursuit of ownership of thought, then it became clear where the truest power lay. It had been known for a long time before the walls had started to fall between the greater world and the voice worth listening to, and now when the Western Mouth was only producing Critical Thought, unemotional, unfettered, unapologetic, boldened by righteousness and the desire to leave this crumbling fragile existence behind, then the old truth came forward: to capture the raging mind, greatly harmed by its own actions, it must be given more to consume, more to watch, more pleasure and enjoyment to battle against. When this course of action was finally in place, when the amount to watch was crushing every farcical attempt at organizing it mentally, only then peace would reign. Drama had started to deteriorate, it lingered over an ever-consuming mass like cloudy sky on a rainless day, and thought was surpassed, in its stead there stood a monumental box of pleasures, open to all cultures, all genders and races, young and old, anyone with an eye to see and a mouth to speak.

It didn’t appear in the pianist that I had deemed homosexual with absolute certainty, and who then appeared in a television show as a prize bachelor, desired by heterosexual women. Some thoughts occurred out of this. For a classically trained pianist, of which there are too many to get a grasp on, there are very few alternatives outside of being purely a classical musician. It is probable that the pianists who are classical musicians to a fault are like screenwriters and poets, that is, a very rare breed of people that don’t appear all that often. What this means is that a true screenwriter, for example, is unlike any other. This is an artist who simply cannot help being specifically an example of the artform of which he is a part of, whose consequence, it seems, is writing for the screen, and while some other activities could be imagined on occasion – writing for the stage, writing a novel – these would result in attempts as futile as pretending to be from another culture or a language. Classical musicians the world over are now being asked to adapt to a more social time, where any kind of sharing is accepted for building a brand, with good looks and an enviable lifestyle, all the while becoming – announcing it! – an actor, a writer, a life coach, and anything else that expands the horizon of possibilities should the narrow path of mere classical music, which in all likelihood does not expand, remain hidden. The pianist in question is of a particular Southeastern European variety of younger male musicians. These are men who for all their musical gifts dedicate a considerable portion to channelling popular music through classical means, an act where no worn-out radio hit is beyond consideration for repertoire, where music videos and musings, posts and talks of ‘reaching for our common goals’ are parts of a sacrifice to the god of commercialism, the plate that is served to the concert-goer, safely wrapped in rediscovery, enthralled, excited, but never yanked, never forced to leave the comfortable concert hall seat or the reaffirmed reverence – in other words, where art isn’t. When an opportunity is presented to a handsome, desired, gifted young man with strangely no spouse to speak of, can it be that even the homosexual will leave his secret behind and join (there is that word again) a television program? What is – and this is the only question – homosexuality South of Ukraine? Have we now accepted it all, as we would like to think, or is it really there, in the media, in celebrity, in musicians and artists (where it must be) and in the brands that people under 30 and under 40 are now constructing with an almost feverish dedication? When the brand is being changed as violently as it now is, with forcefully awakening and recasting, diversifying and opening a mouth only to speak in a universally acceptable tone, is it not possible that this acceptable behaviour hides within it those that must eventually talk the talk? Where has the female-marrying homosexual gone or has he indeed gone anywhere, and in his marrying is he not bringing forth the mystery of sexuality? Is it not the anti-political nature of sexuality we are witnessing here? The homosexual who for all his blessings will never own the world and because of this can only join in, through the political door, through the door that is socially acceptable, endearing even, but never through his innermost mystery, sexuality. And there we see him, still under the boot of his country, still lost and outside of it, forced to leave and become ever more perfect, finally reclaiming, but closer, so much closer now to the central behavioural pattern, slightly more freed by the boredom of a newly awakened younger heterosexual, the gatekeeper of acceptable change. If he didn’t agree, and worse still, if he was indifferent, there would be no change that the homosexual could truly call his own, even when he was living it. Only momentum creates societal change, and now at the moment of an unforeseen battle for attention, when much is disputed and much is falling by the wayside, never to be discussed, the only way toward a central experience is to elevate a response to a level where everyone can understand it. And here at the crossroads of cultural unity and individual life is where we are still existing, however more digital and fleeting.

Not much can be seen on the big screen which is still very much there. Still the greater story and the vision that is uniting people across cultures. Essentially there are two ways for a filmmaker to go. Either you choose technical achievement over substance or substance over technical achievement, but you cannot have both, as far as the global market is concerned. On which the emphasis now lies is fairly easy to see. One of the greater developments within the technical is cinematic content becoming more serious with each passing year. Nothing is truly out of place anymore. There is no Arnold Schwarzenegger, no real camp in the disguise of a major film, certainly no intellectual properties outside of the public opinion, nothing is old and nothing is new, and much seems to have been replaced by the race for intellectual and its particularly ironic dominion. This doesn’t mean that there was necessarily anything light-hearted about cinema before. What we are talking about here is a seriousness that keeps evolving. Whereas before there was nothing to compare the experience to and therefore the viewer had no choice but to accept what was being distributed, now the comparison is the experience, the mind cannot shut down the intellectual forces that are bombarding it in every moment, and the activity becomes one of trying to rise above the uncontrollable stimuli and urges and have a cerebral hold on the experience. To remain intelligent amidst stupefying forces is a task itself, and against a mass-produced hegemony of social understanding which absorbs not only forms of entertainment but responses to them, there is no discernible internal counter measure.

When the enemy cannot be won it must be absorbed in body and soul. When we get too close to the danger of self-realization, that is not the time of yielding in embarrassment but of multiplying, of stretching beyond the limits of understanding with all the unsolved, burning hurt that will always find hope in another person and in the person after this. Procreation in body and in spirit is what keeps survival in its place, and the unquestionable human forces that make us work, forget, suffer and begin anew, these are meant to unite us, to bring us together, always together, never to remain foreign to anything. When the moment of horror has passed with what used to be called cinema now translating to franchise, no-one is lost to the change nor outside of it. The word has been adopted and the modern viewer has taken the intellectual leap to overcome an impotence caused by a sea of entertainment absolutely outside of control. To join is the only way, the only dream left worth dreaming. What we are talking about here is a battle for the mind, the consumerist brain that is filled to the brim and yet yearns for more. Any signpost, any recollection is now acceptable material for another season of entertainment. Anything will be watched. Anything can collect a critical mass to ensure its survival in a global market, and if it has not been believed before, the greatest hit of them all can now be manufactured, from conception to final result, with great manpower behind it, aided by the dangerously fearful wind of never being able to work again. Someone always says yes, someone believes, and to come to see that criticism is also a display of a kind of belief, the mystery simply keeps unfolding.

Nobody was talking about franchises twenty years ago, hardly ten years ago, and now they appear as the only thing left to talk about. The crucial thing about a franchise is that it is a mental package of something. The consumer by and large knows what will be experienced and enjoyed and can prepare for the moment well in advance. The speed at which this change has happened can be seen in the wave that refuses to crash, that sweeps within any individual product and swells as something self-contained. Entire film series sink into the greater mass of warm water, as happened to innumerable superhero films and a later trilogy of Star Wars films that seems to have come and gone without much cultural impact to talk of. Why are franchises so successful now? Why are films as a rule making more money than was ever conceivable in the 80s or 90s? Partly this must be because markets have grown bigger, and much more of the rest of the world, as it were, has been conquered, not only in entertainment, but international business, marketing, tourism, entrepreneurial operations, by visiting the same restaurants and cafés, by shopping, and most importantly, with the spread of common thought and behaviour. But to have access to a hundred years of forever existing stream of images is to soon want to control this stream, and the most effective way to do so is to start by acknowledging the intellectual hold the recorded past has on the modern person. Going back, whether in an effort to correct it or simply make it technologically better, might be the side product of a digitalisation of moving images and the similar feeling many still get when scrolling down an article instead of looking at it on a physical page, that there is something ultimately unreal about the experience and therefore defenseless. What remains real is the relationship to the product, the helpless simplicity by which we are now surrendering to it, when no element in the chain of production is understood anymore. It matters not what the outpourings of limitless global content are now doing to generations of consumers, because what must be answered to, in the end, is the fear of losing as well as being left out of anything that constitutes as the most enjoyable way of spending one’s time. The likewise exploded distribution through more and more channels, however internet-based, requires entire nations (i.e. markets) to take action to secure the consumption of their citizens.

It is no wonder that a battle over ‘cultural rights’ emerges online. What can be considered appropriate cultural work is being debated now in such a way that the outcome of this conflict may turn out to be the very intellectual culmination of our age. It is likely that the myriad of differing opinions continues to be the case, and simply through exhaustion and the acceptance of the impossibility of the world will anything be resolved. To be frustrated, i.e. angry, is to continue to have some hold on the world, a perpetually doomed attempt at explaining to the rest of the world how things are and how they might be changed, all the while the global population drifting to an unreachable and thereby unbearable distance. To join in anger, if nothing else, is still something worth doing, if only a glimpse of a battle one might consider telling future generations about. How there was so much stupidity and I alone could see through it all. How I finished victorious, if not in wealth, if not in importance, then at least by keeping my convictions, the citizen at long last awarded by the affirmation of how futile the entire effort had been.

To be angry at the state of cinema and television is to feel something, which is strangely an outcome of the very thing the everyday critic is subjected to by that which consumes him and to which he remains the consumer and very little else. Appeasing the mob is out of the hands of film producers, as can be seen, and yet not entirely without their approval. The numbness of ‘the great take on culture’ as it is presented by a worldwide web has presented demands for marketing departments and indeed shifted some models for good, but mostly it is the actors, the lucky and coveted ones, who get thrown into the pit. The life of an actor, in essence, has not changed, and culturally speaking this is an era of the actor, of the acting presence, like none that we have seen. Perhaps because of our sympathy towards them, however subconscious it may be, they are not to be blamed for the most part, rather it is the machinery behind them, the imagined, although in many cases surprisingly manifested, group of those that hold the reins and become the target for most of the hatred felt by the cultural internet warrior. On the fighting side we see the protectors, those who assume to know the ins and outs of entertainment so well that over time the illusion has grown to such proportions that many now believe that the actual production of drama somehow depends on their opinion. When at the dawn of the internet era there was perhaps a brief moment when it did seem like the current of culture could actually be controlled by a mass of outsiders, and when their main channels of communication were yet not monetized or degraded to a afterthought of the mainstream, this no longer remains, and now the truth-seeing crowd is nowhere near a powerful position. Even if there were a million of them, it would not be enough to shake one pilar of the culture-producing construction that has long since taken over. Now the latest financially successful product of mass entertainment – which is, of course, all we are interested in – and those that oppose it and try obstinately to reveal its flaws are simply things that happen, with isochronous timing. Everyone from the casual consumer to the angriest off-warrior is chained to the same helpless existence, all surviving, all dependent on it, all with as much and as little at stake in the greater scheme of things. The unconquerable wave of produce is rushing to every corner of the earth, and all anyone can do is to get angry about it.

What remains essential is the physical reality of film production. To be aware, even partly, of what is physically happening in artistic production is the only way of having some sense of what will shape the upcoming years of consumption. How much will simply be rolled over, how much seemingly corrected, ridiculously on the surface, and then, how much of bad behaviour will continue to go on, wrapped in the mystery of ‘the artist’, forever justified by the urgency of his task. In times of political change such as ours, when an entire societal front is being put through a painful facelift, artistic freedom is one of the first to disintegrate. Simply put, there cannot be political change and artistic freedom happening at the same time. The well-behaving human that has now been erected as the only monument worth aspiring to is a latter attempt at putting the artist to his place, reminding him of the simple truth he still refuses to surrender to: good behaviour first. That there is so much bad behaviour that doesn’t seem to diminish – far from it – is in its fresh form enough evidence of that badly drained phrase the human experience, especially when it comes from those that have been wronged and feel entitled to let the rest of the world know all about it. There was a time when art had a resonance with its surrounding society, it revealed more than what a debate club could, and a comment on the times came naturally from someone dedicated to artistic expression. It held this position in part because of the control of information and the scarce avenues for an ordinary person to get to the core of the experience. This position is no longer expected from art or the artist. Art is present, make no mistake, but in its place to take part in astonishingly enormous discussions the outcome of which is clear to anyone with any sensitivity left to consider it. In actuality it is expecting the fatigued Christmastime-customer to sit for three hours in pure fantasy and confront the ever-lingering question: what can the 15-year-old family-oriented American understand?