Kirjoittajan hätä ja harakanpesän reunalla nyyhkivät naiset

”Get the rage on the page, women.”

I

Nyt, kun kulttuurialaa, jonka kokonaisuutta kukaan ei pysty käsittämään, on loukattu jälleen kerran, ja asiaan on reagoitu asiaan kuuluvalla kaiken lävistävällä vilpittömyydellä, Yleisradio johtaa vastahyökkäystä kirjoituksilla taiteen ja kirjallisuuden tarpeellisuudesta ja jopa välttämättömyydestä. Itse kohulla on tarpeetonta vaivata pääparkaansa enempää, mutta jotakin paljastavaa lienee siinä, kuinka vähän vaaditaan, että suomalainen kulttuuriväki kohahtaa lähes yhtenä laumana yhden poliitikon yliolkaisesta kommentista, joka ei nähdäkseni edusta mitään enempää kuin laajalle levinnyttä yleistä välinpitämättömyyttä taidetta kohtaan. Kenties kuolemassa, niin kuin perussuomalaisen suuntuottamuksen nojalla pystytään päättelemään, taiteilijakaan ei näe parempaa vaihtoehtoa kuin vaieta lopullisesti (ellei hän satu olemaan Dante tai joku vielä kaukaisempi tuonelan tuntija). Valitettavaan maailmanaikaan, jolloin kanuuna saattaa pahimmassa tapauksessa kohdistua moneen ennen kuulumattomaan suuntaan, näiden joukossa Suomeen (’mitä me olemme koskaan kenellekään tehneet’), kirjoituspuuhien parissa tuhertelevan sietäisi tarkistavan itsensä ennen seuraavaa päätöstään tuottaa lisää tekstiä. Muutakin taidetta vyöryy yhä yli äyräiden, mutta lienee turvallista todeta, että kirjoittaja on edelleen pelottavin taiteen harrastajista, kaikkein lähimpänä journalismin, politiikan ja kaikenlaisen yhteistä henkeä väkipakolla ylläpitävän ja taiteesta kaukaisen toiminnan paljastaja. Tämä osoittautuu todeksi erityisesti niin kirjaimellisesti äityvässä maassa kuin Suomi.

Edelliseen Yleisradion korjauspakettiin kuuluu kolumni Kirjoittaminen kuuluu kaikille. Siinä nimen mukaisesti annetaan todistus kirjoittamisen yleismaailmallisuudesta ja samaan hengenvetoon sen yleisestä, ikuisesta tärkeydestä. Kaikki kirjoittaminen on tärkeää ja sitä on jatkettava paremman (eli avoimemman, sallivamman, yleisesti viisaamman) maailman ylläpitämisen ja vieläkin paremmaksi tekemisen tähden. Kirjoittaminen ylläpitää kulttuuria, demokratiaa, ja pitää viimein aisoissa pahojaan hautovat epäkirjalliset ja pelkästään kieroiluun taipuvaiset tahot. Lyhyesti ilmaistuna nyt on suomalaisen kirjoittajan aika, mahdollisesti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Myöhemmässä kolumnissaan Onko kirjallisuus maan-puolustusta? sama kirjoittaja aloittaa ikään kuin juuri paikantamamme suomalaisuuden, sen ikuisuuden, läpivalaisulla. Ennen kolmatta kappaletta lukijalle on esitelty eräänlainen pyhä kolminaisuus: Väinö Linna, Täällä pohjantähden alla ja Antti Holma. Nämä käsitteet, vaikka eivät lähimainkaan ainoita, ovat suomalaiselle tämän kansalaisuuden syvemmästä kertomuksesta muistuttavia salaperäisiä tunnuslauseita. Väinö Linna – tähän lausumaan loppuu puoleksikaan suomalaisen marina. Kädet laskeutuvat hävynkorkeuteen, sormet liittyvät yhteen ja pää painuu tahtomattakin kaksikymmentä astetta etuviistoon. Edellisten artikkelien julkaisun aikaan eletään selvästi väkevän nationalistisen tunteen ja sen suoranaisen uudelleen heräämisen aikaa; kirjallisuus on suomalainen, väinölinnainen ilmiö, ja sen puolustuspuheen on sijoituttava täsmälleen tähän paikkaan. Mutta ennen toisen artikkelimme väitteeseen puuttumista, keskittykäämme vielä hetki aikaisempaan, kirjoittamisen sallivuutta ja tärkeyttä käsittelevään kolumniin.

Kirjoittaminen kuuluu kaikille on alkusointuisena tunnetumman kulttuuri kuuluu kaikille -lausuman kopio, mutta ei kuitenkaan aivan rinnastettavissa jälkimmäiseen. Kulttuurin kuuluminen kaikille voidaan politisoida alta aikayksikön ja asiasta saadaan mielenosoitushokema niin pandemiarajoitteiden kuin väärään tähtäävän politiikan aikana suoraan eduskuntatalon heittämän iltavarjon keskelle. Kulttuuri on lähes täydellisessä rajattomuudessaan käsite, jonka nimissä opiskelijat, feministit, seksuaalivähemmistöt, ilmastoaktivistit, humanistit ja taiteilijat pystyvät kerääntymään yhteen vastoin heidän tavanomaisia kuppi-kuntaisuuksiaan. Samanlaista kaiketi tapahtuu esimerkiksi jääkiekon maailmanmestaruusjuhlassa Helsingin kauppa-torilla, johon ensinrynnätään vailla korkeamman ajattelun häivääkään ja vasta sitten havahdutaan, mihin oikeastaan on tultu ja miksi. (Näistä ristiriitaisista tunnelmista saa hyviä todisteita seuraavien päivien melko pelottavistakin kuvista, joita julkaistaan ympäri kansallismedioita.) Kulttuurin rapistumisen, kuolemanuhan ja väärän kohtelun äärelle keräännytään huolimatta siitä, että niin sanotun kulttuuriväen joukossa on myös niitä, jotka ymmärtävät kyllä lähes kaiken inhimillisen toiminnan olevan kulttuuria, pahoinpitelystä puunhalaamiseen. Mutta kulttuuria kallisarvoisena suojelu-kohteena ei tietenkään hahmoteta tällaiseksi todellisuudessa kaikkia puolia yhdistäväksi käsitematriisiksi, vaan se on tarkemman tulkinnan jäädessä toistuvasti antamatta jotakin yksiselitteisesti inhimillisen elämän puolesta ja välineellistynyttä talouden ja tehokkuuden pakote-elämää vastaan. Esimerkiksi kuka tahansa poliitikko kulttuuri-ministeriä myöten on suunsa avatessaan vaarassa tehdä kulttuurin vastaisen teon pelkästään siitä syystä, että hän kuuluu yleisen käsityksen mukaan väärään päähän niin ikään sisäisesti arvokkaita asioita. Politiikka on siellä missä rahoituspäätökset ja vaikeammat sosiaaliset etuoikeus-keskustelut ovat, toisin sanoen siellä missä esimerkiksi taiteilija ei haluaisi olla ja jonka olemassaolon tarpeelli-suuteen tämä pahimmillaan ei edes usko.

Kirjoittamisen kaikille kuuluminen kulttuuria vastoin on kaikkea muuta kuin selvä asia. On yksinomaan ihmisiä, joita ei olisi pitänyt päästää kirjoittamaan ensinkään, ja on niitä, jotka eivät kaikelta kirjoittamiseltaan pääsisi ikinä lähellekään kiinnostuneita katseita (ja tähän tietenkin asioiden ollessa niin kuin ne ovat kuuluu lähes jokainen kaunokirjallisuuden tuottaja), mutta pelkkänä tosiasiana – siis jos olemme nyt aivan rehellisiä käsillä olevasta väitteestä – meidän on tunnustettava: kyllä, kirjoittaminen kuuluu kaikille. Kirjoittaminen, tuo viheliäinen jotakin vaivoin kenellekään enää yksiselitteisesti avautuvaa korkeampaa elämää edustava itsensä ilmaisemisen keino, kuuluu todellakin kaikille. Se kuuluu internethäirikölle, propagandan julistajalle, takapenkkiin nukahtaneelle, työpaikkailmoitusta laativalle ja siihen vastaavalle, seuranhakuun ja pelkkään selailuun kiinni jääneelle, oman väärinymmärryksensä todistajan etsijälle; se kuuluu politiikkaan, se kuuluu filosofiaan ja taiteeseen, se kuuluu runouteen, romaanikirjallisuuteen, syntymäpäivä-onnittelukortteihin, käymälöiden kaakeleihin, tuulikaappi-julisteisiin, kirpputorimainoksiin, kirkkoon ja kaupunkiin, se kuuluu sukupuolettomalle, seksittömälle, hädin tuskin suomea osaavalle niin kuin suomea täysin osaavalle, se kuuluu vanhuksille, sokeille, lukemaan opetteleville ja lukutaitonsa jo lähes unohtaneille, vaikuttajille ja vaikuttajien seuraajille, se kuuluu lapsille, nuorille, toimittajille, perheenäideille, alkoholisteille, täysin erakoituneille, opettajille, oppilaille, sotilaille, filosofeille; kirjoittaminen kuuluu kaikille. Ihmistä ei saada pidettyä poissa kirjoittamisesta edes aikana, jolloin mikään järkiperäinen syy ei varsinaisesti enää tue tätä toimintaa. Jokin saa hänet yhä pyristelemään älyllisesti eteenpäin, ilmaisemaan itseään ja tuottamaan vieläkin lisää tekstiä.

Kirjoittaminen ei arvatenkaan kuulu artikkelissamme juuri kuvatulla tavalla kaikille – siis jatkeena repaleisten ajatusten ja yhä toimivien sormien yhteiselolle. Kyseessä on jotakin paljon sielullisempaa toimintaa, sellaista, joka kenties tarkoituksesta poiketen vastustaa pelkkää iltatuhertelua ja elitisoi puolustamansa kohteen. Jos kirjoittaminen ei kehitä sen tekijää jollakin tavalla, auta ”sietämään epävarmuutta ja ristiriitaista todellisuutta”, mitä se sitten on? Edellä olemme jo huomanneet, ettei kirjoittavista ihmisistä ole suinkaan puutetta. Mutta nyt emme halua tehdä tiliä juoksupyörän teknisestä ehtymättömyydestä, vaan etsimme hiirtä, joka kokee inhimillistä iloa siinä juostessaan. Ottakaamme siis esimerkki niiden ihmisten joukosta, joille kirjoittaminen nyt ja ikuisesti kuuluu. Sattumanvaraisella seulonnalla löytyy puolipoliittinen katsaus juuri päättyneisiin eduskunta-vaaleihin. Lainaan sitä tässä osittain:

Anderssonin ja Purran retoriikka ja ulostulo on ollut selkää ja esittäneet konkreettisia esimerkkejä, kuten sote-alalta eläköityneiden työntekijöiden työnteon kannattavuuden parantaminen ja työterveyskeskuksen raskaat prosessit, jossa kuntoutus-lähetteen myöntäminen vaatii useita työntekijöitä. Eri asia on tietysti jaanko itse samoja näkemyksiä puolueiden muista osa-alueista. Toki Purran myötähäpeällinen kommentti kulttuurista luksuspalveluna on asia erikseen, – tästäkin media on osannut antaa ison fonttikoon. Harkimo ei valitettavasti ole päässyt tuomaan ideoitaan kauheasti esille, toisin kuin hän muuten on aktiivinen Youtube -kanavallaan. Toivon kuitenkin yksityisyrittäjän asialla olevalle Liike Nyt -puolueelle vaalimenestystä.

Päällisin puolin edellinen tekstiote ontuu joidenkin oikeakielisyysasioiden osalta, mutta virheet ovat niin kevyitä, että kyseenalaistamaton enemmistö lukisi tekstin läpi huomaamatta siinä mitään erikoista. Sisällöllisesti se on kahden vaillinaisuuden pidättelemä: siinä sekä käydään läpi joukko itsestäänselvyyksiä todennäköisesti kirjoittajan julkisen tai puolijulkisen aseman suojelemisen takia että paljastetaan oma poliittinen mieltymys sanomatta sitä kuitenkaan suoraan. Tämä teksti, joka on politiikkaa tulvillaan ja julkaistu jokaisen luettavaksi juuri niin kuin edellä kuvatussa kaikille kuuluvassa kirjoittajanmaailmassa tehdään, on oikeakielisyydeltään lajia, jota ei saada koskaan aivan korjattua, mutta sen lukijaa ei jää varsinaisesti vaivaamaan jokin pronominin puuttuminen tai yksiköstä monikkoon hyppivä epäjohdonmukaisuus, kun tämä tuntee hetkellisen synaptisen katkoksen ja rientää vauhdilla eteenpäin. Eteenpäin kiiruhtamiseen kuuluvat sellaiset ajatusrihmat kuin jos tämäkään kirjoittaja ei niin en minäkään ja asian ytimeen on päästävä, asian ydin pyhittää kaiken. Nämä pienet häiriöt, kaikki tämä kirjoittaminen, eivät voi harhauttaa meitä suuremmasta tehtävästämme. Esimerkkimme on yksinomaan lajia, joka on suosituimpien vapaata ajattelua edustavien tekstien aivan ylimmillä asteilla. Siinä ilmaisukyvyt alistetaan ’sanomalle’, valmistaudutaan puolustautumaan miltä tahansa syynäykseltä asian tärkeyden ehtymättömällä voimalla ja kietoudutaan kaikkiaan internetviestinnän yltäkylläisyyteen, jossa pitäminen ja ymmärtäminen musertavat alleen kaikki muut kuviteltavat käsitystavat. Jos edellinen köyhän miehen poliittinen analyysi saataisiin leikeltyä auki yksityiskohtia myöten ja tällaiseen tehtävään joku vaivautuisi ryhtymään, samassa alkaisi myös paljastua, miksi Yleisradion on ylipäätään julkaistava kolumni kirjoittamisen välttämättömyydestä.

II

Kirjoittamisen, eli kirjallisuuden esituotteen, yhdistäminen maanpuolustukseen osoittaa melkoista julkeutta jopa Suomessa. Jos kaikkensa kirjoittanut haastetaan vielä tälläkin kehotuksella, mitään hyvää ei ole tiedossa ainakaan kaunokirjallisuuden kannalta. Mikään aseisiinkutsu ei ole kuitenkaan väitteemme takana, vaan ennemmin erään unohtuneen näkökulman tuominen suomalaiseen kirjoittamiskeskusteluun. Raikkausvaatimuksen ja huomion herättämisen ohella voidaan todeta, että maanpuolustusmahdollisuudesta muistuttaminen sopii ainoastaan rauhassa tosiasiallisesti kylpevälle kansalle. Hengenvaarassa elävät, niin kuin tiedämme, eivät ehdi ajatella oman kirjoittamisensa tarkoitusperää ja sellainen hukkuu viimeistään sanoman saattamisen välttämättömyyden alle. Mutta nimenomaan kirjoittajan läsnäolo maailman vaikeimmilla alueilla ei ole enää pelkästään itsestään selvää. Nekin maailmanlaajuiset julkaisut, jotka ylläpitävät journalismin arvoa pelkästään videoita tulvivassa ajassa, sijoittavat tarkkaan rajatun artikkelinsa viihdehaastattelun ja elokuva-arvostelun väliin, ja kokonaisuus hämärtyy lukijan mielessä pelkästään joksikin ahdinkoa sivuun sysääväksi havainnoksi: kylläpä sitä maailmassa sattuukin. (Tämän tietenkin voidaan ajatella olevan journalismin tavoitteita.) Koska journalisti ja muu samaa asemaa edustava vapaa kirjoittaja tietää, ettei kirjoittamista voi tosiasiassa sekoittaa poliittiseen mieleen (eikä sen puolesta journalismiinkaan) tahraamatta sen kaikkein puhtainta ydintä, Kynä kädessä isänmaan puolesta päätyy tarkastelemaan monenlaisia kirjallisuuden ja kotimaan puolustamisen yhtymäkohtia, pääasiassa vaaroja, minkä lisäksi sen lopuksi todetaan, että kirjallisuuden tulee palvella ”kaikkea elävää”. Tälle viimeiselle havainnolle voidaan sen selityksen puuttuessa esittää monta vaihtoehtoista ilmausta, kuten sielullinen, todellinen, aito, syvällinen, inhimillinen jne. Toisin sanoen kirjallisuuden katsotaan palvelevan sitä, mistä elämissämme on tällaisenaan tuntuvasti puutetta. Ajatus on kaunis ja ehdottomasti paikallaan, mutta se kohtaa kirjallisuuden jälkeisen ajan kivimuurin, jonka taakse sillä ei ole pääsyä, ja siksi siitä on enemmän muistutettava kuin mitään muuta. Älypuhelimellakin saadaan luettua läpi monta syvällistä ajatusta ja tällä tavalla pysytellään järjessä yhä kiinni, mutta lienee selvää, ettei toiminnan perusolemus ole ainakaan edellisten adjektiivien täyttämää. Mistä siis etsimme kirjallisuuden puolustusta? Tietysti sen kaikkein korkeimmasta muodosta, romaanista, emmekä suinkaan mistä tahansa pölyttyneestä sielunkirjoituksesta, vaan suomalaisesta nykykirjallisuudesta ja sieltä uuden pimeytemme prinssin mustiksi maalatuilta huulilta, joille journalistiset yleismaailmallisuudet eivät laskeudu, ainoastaan kaikkein korkein, kaikkein elitistisin, kaikkein isänmaasta erillisin maailmantaide.

”Kirjoittamisen ei pitäisi olla ylellisyyttä – sitä ei pidä nostaa jalustalle, mystifioida, tai varata vain joillekin erityisille lahjakkuuksille”, sanotaan kirjallisuuden kaikille kuulumista käsittelevässä kolumnissa. Tälle kritiikille on tällä hetkellä olemassa oikeastaan vain yksi kohde, niin kuin suomalaiseen kulttuuriin kaikkina aikoina kuuluu. Saattaa olla todellisen huolen aihe, kuinka vaillinaista suomea juuri nyt pystytään kirjoittamaan ja kuinka riekalemaista tuli vain tässä ajateltua -vuodatusta nykykansalaisen odotetaan ottavan vastaan, mutta todellinen kauhu, sellainen, joka tuntuu peruspilareissa asti, huomataan vasta sitten, kun joku suomen kielen selättänyt antaa näkemyksensä kirjallisuuden tilasta. Edellä olemme tavanneet tekstin, jonka ei ole tarkoituskaan olla enempää kuin mihin päättymättömän viihdehammmasrattaan virtaan turtunut silmä jaksaa keskittyä. Mutta samalla on mainittava, että tämä asenne, tämä patologinen kykenemättömyys hioutumattomaan kirjalliseen ilmaisuun, ei ole täysin erillinen siitä, mihin romaanikirjailija pyrkii. Vaikka yhteen muuratusta runollisen proosan versovuoresta on vaikeampi saada otetta sen välittämän runsaan ajatustyön tähden, tämä ei välttämättä tarkoita, etteivätkö sen tuottajan motiivit olisi osin yhtä kehittymättömällä tolalla kuin edellisessä katkelmassa. Häpeämätön hengenpurkaus, joksi moni romaani voidaan lukea, on kuitenkin aina seurausta ajatuksesta minulla on oikeus sanoa tämä kaikki sadoille ja tuhansille ihmisille, minulla enemmän kuin kenelläkään muulla. Kun tämä tai tuo romaanikirjailija sitten piehtaroi erinomaisuudessaan televisiokameroiden edessä ja raivostuttaa samassa suuren osan kulttuuriväestä, eikö hän pelkästään ilmaise asian, joka on ollut selvä hänen ensimmäisestä lauseestaan saakka? Eikö hänen tekstinsä antanut pohjaviestinään molempia tahoja hermostuttavan kolmevuotiaan olemassaolonmantran: minä, minä, minä, minä. Eikö kirjailijasta raivostuminen ole pelkkää yhtäaikaista sosiaalisen median runteleman mielenpuolikkaan julmistumista ja oman kirjoituskyvyttömyyden sairaalloista syvenemistä? Mitä muutakaan me odottaisimme kirjailijalta? Kuinka hän kommunikoisi meille enää ensinkään, ellei sosiaalisen median kautta? Kun kukaan ei ole sentään kuollut internetistä saamiinsa epämukaviin uutisiin, erään romaanikirjailijan sunnuntaihuvittelu sallitaan yhteisen tunnistettavan ihmisyyden tähden, ellei mistään muusta syystä. Mutta kuka on tämä kirjailija, josta puhumme tässä? Vastaus on tietenkin selvääkin selvempi, meidän ei tarvitse vaivata itseämme etsimispuuhilla enempää. Tunnistamme hänet ensin hänen kulttuurisessa maisemassaan ja nimeämme hänet seuraavaksi. Aloitamme kuitenkin tunnustamalla tuskan määrän. Kärsimyksestä kirjoittaminen on oireellista, sen tunteminen pääasiassa.

Edellä olemme ansiokkaasti ohittaneet joitakin kaikkein olennaisimmista kirjallisuuskeskustelun tekijöistä, näistä päällimmäisinä sukupuolittuneet suhtautumistavat kaunokirjallisuuden tarpeeseen. Pojat eivät tunnetusti vaivaudu lukemaan eivätkä kirjoittamaan ja heistä huolestutaan vuodesta toiseen karusellin kevätkautisella säännöllisyydellä. Äidinkielen opettaja, joka on odotettavasti nainen, katselee luokan perällä nuokkuvia huppupäisiä hahmoja, ja hänen peitellystä vihasta vääntyneessä äänessään kuuluu yleisen huolestuneisuuden (kuka ylipäätään pystyy huolestumaan yleisesti?) notkossa jotakin muutakin. Kuka heistä onkaan se, opettaja salailee mielessään, josta meille ilmestyy koko suomalaisen kirjallisuutemme pelastaja. Eikä aikaakaan, tuskin teini-iän päättymiseen asti, kun joku pelkästään välinpitämättömältä ulospäin näyttänyt ja opetussuunnitelman pakotteet läpi istunut ei jääkään tuskailemaan tyttöjen takia, vaan alkaa kirjoittaa. Tuosta hetkestä tytöt ovat osa hänen kirjoittajanelämäänsä, ensimmäisestä naisesta, taulunetisestä äidinkielenopettajasta, lähtien, ja kulttuurinen asetelma alkaa tuolloin hädin tuskin häpykarvoitustaan huomanneellekin paljastua: hän on mies kirjoittamassa naisille. Mitä vaikeampi mies hän on, sen suurempi kulttuurin, eli yhteiskunnallisen rakkauden, aalto hänen ylleen vyöryy. Kukaan ei kärsi niin kuin heteroseksuaalinen mies eikä kukaan ymmärrä hänen kärsimystään niin kuin heteroseksuaalinen nainen. Tässä kärsimyksessä on verrattain vähän toivoa. Se viestii ulospäin pelkästään huolta ja hermostuneisuutta, ja näiden tuntemusten – tarkemmin sanottuna sen tunteen, jonka suomalainen mies synnyttää lähtiessään lievästi viinapäissään ja suuttuneena kohti korpimetsän kukkulan tuonpuoleista maisemaa ja jättäessään siinä ensimmäistä lastaan odottavan (ei raskaana olevan, ainoastaan odottavan) morsiamen pirtin ovelle muodostamaan äänettömällä suullaan lausetta et kai sinä Ilmari kauaa viivy – suomalaisena esipuhujana ja valokeilan varkaana toimii tällä hetkellä Miki Liukkonen.

Liukkosta ei tarvitsisi mainita tässä esseessä alkuunkaan, ellei häneen olisi viitattu edellä käsittelemässämme kolumnissa (ei ole varmaa, onko viittaus kolumnistin oma toive vai myöhempi lisäys). Ei jää epäselväksi, että näiden kahden väliin, siis kaikelle kansalle kolumnin kirjoittaneen naisen ja kaikkein haastavimpiin ja päättymättömimpiin – viimeisintään Liukkonen kutsui esipuheeksi – romaaneihin mieltyneen yksinäisen taiteilijamiesneron väliin sijoittuu kysymyksemme kirjoittamisen tarkoituksesta ja arvosta. Toisella puolella on tutkimus, ymmärtäminen, huoli, yhteinen hyvä, kohtuullisuus ja kultainen keskitie, ja toisella jokaisella lauseellaan kaikkea tätä vastustava vapaa taiteilija, mies joka tietää jo kaiken, varsinkin sen, että hänen toimintansa on mainittujen huolten yläpuolella ja hänen nimenomainen taiteenlajinsa ei voi tehdä myönnytyksiä Yleisradion kirjoittamattomuuskeskustelulle. Kuinka tällaisesta vastak-kainasettelusta saadaan selkoa kirjoittamisen merkitykseen ja tarpeeseen, jos oletetaan edes puolittain, ettei alkuperäisen artikkelimmekaan takana ole pelkkä kiinnostuksen kalastelu? Varmaa näyttää olevan, että Miki Liukkosen edustama romaanikirjallisuuden laji on lähimpänä pelkästään uskonnollista kokemusta. Alttaria lähestyttäessä, olivat sivukujia vaeltaneen turistin henkilökohtaiset tuntemukset mitä tahansa, jotakin kiistämätöntä on edelleen hänen edessään, jotakin huolimatta hänen turhautumisestaan ja hänen ironian suojamuureistaan. Pelkästään tätä kirjoittaessani tunnen, kuinka väsyneimmät silmät, eli lähestulkoon kaikki nykypäivän silmät, lakkaavat näkemästä, aivot uupuvat kirjallisuuden aiheeseen ja alkavat kaivata kevyttä kansankolumnia, jolle hymähtää hyväksyvästi tai vain jotakin reagoidakseen, ja sormet sulkevat kannet, sulkevat ikkunan, tietokoneen, laittavat puhelimen syrjään, jättävät ikävystyttävän ja epämiellyttävän kirjallisuuden omaan arvoonsa, mihin ikinä sen voikaan jättää, ja siirtyvät kohti lepoa ja lohdutusta. Tästä huolimatta jatkamme eteenpäin urheasti, itsepintaisesti, kohti kaikkein kauheinta eli proosaa ja romaanitaidetta, ja kohtaamme kirjallisuudenhirviömme sen kauhistuttavimmassa ilmiasussaan, sellaisena, josta missään kolumnissa ei uskallettaisi hiiskua.

III

Miki Liukkonen, jonka ohittamiseksi olen tehnyt voitavani ja josta varsinkaan en halunnut kirjoittaa mitään, ennen kuin hän sattui istumaan kahvilassa viereisessä pöydässä enkä voinut välttyä kuulemasta hänen koko elämäntarinaansa, kuuluu kirjailijoihin – ja myös ihmisiin, mutta ennen kaikkea kirjailijoihin – jotka eivät voi taiteelleen sen enempää kuin itselleen mitään. Liukkosesta ihmisenä on vaikea saada otetta, koska hänen tämänhetkinen asemansa sallii korvien ja silmäparien kääntymisen yksinomaan kaiken hänen sanomansa puoleen, ja siksi vallastaan humaltuneena – ja koska edelleen romaanikirjailijasta korkeampaa yksilöä saa yhteiskunnasta hakea, varsinkin jos hän on käynyt kuolemanporteilla ja mustannut itsensä peruuttamattomalla tavalla jonkinlaiseksi totuuden testiläiskäksi – hän puhuu nyt kaiken mieleensä tulevan, ja sen, mitä hän ei saa puhuttua, hän kirjoittaa. Liukkonen on kävelevä huutomerkki syistä, joita emme toistaiseksi pysty ymmärtämään, ja häntä ympäröivät ennen kaikkea naiset (ja muistamme hyvin: naiset lukevat romaaneja, eivät miehet). Liukkonen ei saa omasta hyvinvoinnistaan otetta eikä hän todennäköisesti katso tätä tehtäväkseenkään, joten asia jää hänen kannattajajoukolleen. Ja millainen kannattajajoukko tämä onkaan! Jos naisliukkoset saataisiin politisoitua, mikään voima maailmassa ei yltäisi lähellekään samaa. Sodat lakkaisivat päivässä, harakka-poikapatsaat täyttäisivät niin mausoleumit kuin olohuoneet ja Liukkosta luettaisiin joka-aamuisena mantrana. Matriarkaat-tien utopiasta ei voitaisi samana päivänä puhua.

Liukkonen on kirjoittajia, jotka ovat juosseet kohti kirjoittamista heti tilaisuuden saatuaan, ja tilaisuuden saatuaan – ja muistakaamme, että kirjoittamisessa ja julkaisemissa, samoin kuin kuvataiteessa, runoudessa ja kaikkein pahimmin teatterissa, on aina yhtä paljon kyse tilaisuuden saamisesta kuin kaikesta muusta – hän on mennyt pahempaan suuntaan vuosi vuodelta. Mutta jos tälle pimeän esitaistelijalle ei tilaisuutta olisi koskaan siunaantunut, ketä silloin kutsuisimme aikamme neroksi? Tällainen kysymys ja tähän tapaan kaiken kaikkiaan merkittävästä nykykirjailijasta puhuminen on viheliäisintä touhua, mutta tilannetta ei voida juuri auttaa kirjallisessa mielessä. Koko Liukkosen tapauksessa näemme kertaalleen jo unohtuneen kirjoittajan tuskanhuudon, joka ei vaiennutkaan yleisenhyvinvoinnin kasvaessa. Eräässä mielessä Liukkonen on pelkkää tuskaa ja kärsimystä ja niiden täyttämien tarinoiden kuulevia korvia etsivää horkkaista pahoinvointia, mutta pelkästään inhimillisessä mielessä – niin kuin sanottu, jotkut meistä ovat istuneet kaksi tuntia häntä kuulemassa – tarina on melko lailla kehittymätön, mihinkään päättymätön rengas Liukkosen tavoitteiden mukaisesti. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: romaanikirjallisuuden voitto, ihmisyyden irvikuva. Liukkonen toimii kirjoittajana tasolla, jolla häntä on miltei mahdotonta arvostella ottamatta kantaa romaanikirjallisuuden yleiseen sietämättömyyteen, mikä on saavutus sinänsä, ja hänen koko elinvoimansa näyttää olevan sidottu (naisten ohella) yksinomaan kirjoittamiseen. Jossakin määrin häntä on vaikea edes kuvitella tekemään mitään muuta. Esimerkiksi sodan koittaessa, tarttuisiko kirjailijamme aseeseen? Jos hänen olisi muutamaksi kuukaudeksi jätettävä kirjoittamispuuhansa ja tehtävä jotakin tarkkarajaista miehen työtä, olisiko häntä enää olemassa sen päätteeksi?

Kuitenkin kaikessa tässä, kaikessa kirjoittamisessaan, Liukkonen on aikamme ääni. Hän näyttää ajaltamme, hän kuulostaa ajaltamme ja hänen emotionaalinen viitekehyksensä on pelkkää aikaamme. Tietoisuusproosa, josta hän on tehnyt taiteensa ja jollakin tavalla herättänyt sen yhden miehen ponnistuksena uudestaan henkiin, on vastaus aikaan, jossa mikään ei ala eikä pääty, kaikki kirjoittavat, vaikka suurimman osan ei pitäisi, ja kaikki ovat yhteydessä materialistiseen virtaan, joka ei osoita hiipumisen merkkiäkään, vaan ainoastaan syvenee ja kiihtyy ja jättää jokaisen sitä vastustavan ulkopuolelleen niin kuin ihminen jätettäisiin itse elämästä erilleen. Tämän todellisuuden kirjallinen suomalaisvastine on Miki Liukkonen. Hänen ironiset kommenttinsa kulttuurin sekatuotteista todistavat, ettei hän ole varsinaisesti ulkopuolella lisääntyvän median ja viihteen kokemuksista, mutta kirjoittajana hän on ilmiselvästi löytänyt aiheensa, ja vasta ajan kanssa voidaan sanoa, kehittyykö tämä samanaikainen vastustaminen ja kiehtoutuminen kohti uutta kirjallisuutta. Ajattelevilla ihmisillä on ajassamme vaikeinta, mutta tämän todistamiseen ei tarvita romaanikirjallisuutta eikä aikaammekaan. Tällaisenaan käsillämme on jonkinlainen vasta-Proust, monilla samanlaisilla taipumuksilla varustettu kirjailija, mutta sata vuotta myöhemmin ja huomattavasti sekavamman, omistamattomamman ajan puristuksessa. Liukkonen on noita kenties jossakin määrin vastoin odotuksia yhteiskunnan keskiöön pamahtavia kaikenpuhujia, joiden ympärillä kulttuuritahot ja yhä vähemmän lukevat joutuvat tanssimaan varpaillaan siitä pelosta, että kyseessä sittenkin saattaa olla uusi kulttuurin messias, mutta lisäksi siksi, että kirjailija itse uhkaa todistajia omalla tuhollaan: jonakin päivänä, kun te sitä vähiten odotatte, hän sanoo, minä katoan täältä helvetin kuuseen. Ja jos tämä mies katoaa, jos uhkakuva käy toteen, kuinka silloin käy lakkaamattoman kirjaimellisesti kirjoittavan suomalaisen mielen? Kuinka kansaparan kanssa käy?

Liukkonen on jossakin todennut, ettei hän olisi tehnyt itsestään kulttuurin räyhähenkeä, ellei häntä olisi niin ikään siihen pakotettu toimittajien kysymyksillä, joihin hän vastasi tapansa mukaan suoraan ja kursailematta. (”Neroko? Minä tietenkin. Entä muuta?”) Hän on juuri noita tahattomasti koomisia esiintyjiä, jotka omassa vaikuttumattomuudessaan synnyttävät pakostakin jonkin naurureaktion ja reagoivat sitten sanomalla aidosti hämillään honottavalla nenäkannuäänellä: ”Ai, kiitos, no en kyllä tätä vitsiksi tarkoittanut…” Eikä hän tarkoittanutkaan, se on koko Liukkosen ydin. Siinä on liukkoslaisuus kaikessa koruttomuudessaan. Hän saavuttaa melkoisen paljon pelkästään ihmettelemällä maailmaa ja olemalla suostumatta sosiaalisten nautintojen ja anteeksipyyntöjen peliin, johon suurin osa kansalaisista alistuu sitä salaa sisimmässään vihaten, mutta samalla emme kiistä niitäkään, jotka olettavan tämän nimenomaisen pelin ylläpitävän koko inhimillistä etikettiä. Kuinka Liukkonen onnistuu julkeudessaan? Miksi häntä ei ristiinnaulita lopullisesti? (Hänelle kutakuinkin odotettu kohtalo.) Yksinkertaisesti siitä syytä, että hänen väsyneen turhautumisensa taustalla on ihminen, joka on jo moneen otteeseen itsensä ristiinnaulinnut. Todellisessa taistelussa Liukkosesta saattaa olla verrattain vähän hyötyä, ja on oikeastaan vaikea kuvitella, mitentuollaiselle olennolle kävisi, jos hänet lähetettäisiin rintamalle, mutta kulttuurisessa taistelussa hänen kuuntelemistaan on jatkettava, hänen reunoillaan on varrottava ja pirtin ovi on jätettävä vaille säppiä. On muistettava, että kirjoittajamme ja ilmiömme ei voi itselleen mitään. Ehdottomasti suurin osa kirjoittajista ei voi. On lähestulkoon mahdotonta löytää romaanikirjailija, joka olisi jollakin tapaa ulkoistanut kirjoittamisensa ja pystyisi sen seurauksena yksinkertaisesti vierailemaan eri ilmaisutyyleissä. Liukkonen on tietenkin asian suhteen oikeassa: kansallismedian toimittajat ovat syyllisiä hänen hahmonsa rakentamiseen. Häntä siedetään sittenkin nerona ja häntä kuunnellaan huolestuksesta kallistunein niskalihaksin, koska valtakunnan poikien lukeneisuuden puute on meri, jolla jokainen lainehdimme, eikä kukaan osaa sanoa varmasti, kumpi inspiroi näitä luvut sikseen jättäviä poikia enemmän, Yleisradion rohkaisukolumni vai Miki Liukkonen nihilismissään. Siksi hänet jätetään pyhään preussilaiseen takapenkkiin istumaan osoituksena lopullisesta ja kaikkiaan hyvästä järjestyksestä, kaiken muun ylittävänä lohtuna ja muistutuksena toisesta valtavammasta merestä, joka kattaa pohjoiset rapakot ja antaa vihdoin tilaisuuden sanoa jotakin suomalaisesta koulutetusta mielestä koko muulle maailmalle. Liukkonen on myös elävä esimerkki valinnasta riutuvan taiteilijanelämän (totuus) ja hyvinvoivan kansalaisuuden (epätaiteellinen terapiaelämä) välillä. Hänen suurimmat myönnytyksensä – koska lähestulkoon mistään muualta niitä ei pysty löytämään, kaikkein viimeksi hänen yksityis-hahmostaan – ovat jatkuvasti itse proosalle.

Romaanikirjallisuus aseenaan Miki Liukkonen tekee voitavansa ottaakseen kantaa aikaan, jossa elämme. Ainoana elävänä kirjallisuusnerona, jona hän itsensä näkee, hän paljastaa, ellei neroutensa perimmäistä tarkoitusta, niin proosan ja romaanin sijoittumisen niitä ympäröivään yhteiskuntaan, paljolti kirjailijalle itselleen tavoittamattomalla tavalla. Romaanihan tuntuu kulttuurissa voimakkaasti vain silloin, kun se on joko osittain tai täydellisessä ristiriidassa sen kanssa. Kun mitä huolettomasti kutsumme kulttuuriksi on rajautunut sekavaksi selviytymissohinaksi eikä varmuudella voida enää sanoa, mikä on mielekästä elämää ja mikä pelkkää ajanvietettä, tällaista tilannetta voi tuntuvasti tarkastella puhtaan anarkian ohella ainoastaan taide. Romaanin nostattama viha (ja kyse on nimenomaan vihasta valtavalle määrälle niin sanotusti tärkeämmän elämän perässä juoksijoita) saa kohteekseen kaikkein teennäisimmän, kaikkein taiteellisimman ja kokeilevimman sanojen nautintameren, joka näyttää olevan olemassa vain muistuttaakseen ihmistä siitä, ettei hänen helpotuksen etsintänsä vieläkään tarjoa hänelle elämää jota hän voi kutsua helpoksi. Tässä on ero nokkelan nykyihmisen ja romaanikirjailijan välillä. Odysseus ja Alastalon salissa on saatu mutristettua anekdooteiksi, jotka lohduttavat, mutta kummallekaan romaanille ei ole todellisuudessa tapahtunut mitään, koska niitä ei ole kirjoittanut mikään omahyväinen mutristelija tai ihminen, joka on halunnut vaikuttaaälykkäältä. Tämän ymmärtäminen toisi meidät jo huomattavasti lähemmäs romaanikirjailijan tosiolemusta. Yksinäisyyden alho, jossa hän joutuu toimimaan, ei purkaudu nokkeluudeksi eikä merkillisesti itseriittoisuudeksikaan, vaan proosaksi, ja yhä uudestaan lopputulos on prosessinsa mukainen. Kuitenkin (ja nyt romahdamme jaetun kulttuurimme alimmille, estymättömimmille asteille) huolimatta kirjailustaan ja sen tuomasta näennäisestä itsenäisyydestä, kirjailijamme ei ole yksin. Kaikkea muuta. Hän etsii lohtua samoin kuin kuka tahansa muu korkeintaan sähköpostinsuikaleen silloin tällöin kirjoittava, kansalaisena kansalaisten joukossa. Ja mistä hän lohdutustaan etsii? Asian jo ymmärtäneinä voimme sanoa: naisten parista.

Niin kuin tukirakenteet mahdollistavat omakotitalon sisäisen elämän, niin kuin kantaa teatterin lava päällään riehuvaa näyttelijäjoukkoa, niin kantavat romaaneja lukevat naiset mieskirjailijoita täältä ikuisuuteen. Lukevat, kääntävät, tulkitsevat, seuraavat, ymmärtävät. Heidän joukossaan on silloin tällöin poikkeuksia, esimerkiksi nukkavieru kirjallisuudentukijamies tai joku kulttuuriin haksahtanut homoseksuaali, mutta kaikkein suurin apu ja ymmärrys tulee suoraan miestä lukevalta naiselta. Kun säveltäjänero sulkeutuu työskentelykammioonsa, äiti ja kaksi tytärtä vaientavat äänensä ja varovat kolauttamasta kananmunan-vatkainta kulhon reunaan niin pitkäksi aikaa kuin mies katsoo sopivaksi – hetkinen, korjaamme: niin pitkäksi aikaa kuin miehen tosimuusa katsoo sopivaksi jatkua. Kun ovi vihdoin avautuu, sen aukon hämärästä astuu ihmisten ilmoille mies, joka työskenteli, mies, joka katosi, ja mies, joka ilmestyi uudelleen, ja nyt tuomisenaan ikävä yllätys: ei sivuakaan soittamisen arvoista musiikkia. Mutta samaan aikaan ruoka valmistui, keittiö siivottiin, kukat poimittiin pihalta koristamaan yhteistä perhepöytää, ja rauha taattiin oman taistelunsa kaiken muun edelle työntäneen miehen paluuta varten. Mustelmillakin, luovan jäsenensä menettänyt ja muusansa nöyryyttämä tosinero toivotetaan takaisin pöytään, hyvän suomalaisen elämän kansallisromanttiseen iltahehkuun sittenkin sankarina. Hänet on välttämätöntä toivottaa takaisin, koska vaihtoehto on liian kauhea kuviteltavaksi, varsinkin maatalon ikkunasta korpimetsän reunaa katsoneelle emännälle.

IV

Miehet, jotka kirjoittavat naisista, ja naiset, jotka lukevat miesten heistä kirjoittamia kirjoja, ovat kiinnostuksemme kohteena. On toissijaista, onko nainen nyt mieskirjailijamme mukaan vielä suurempi taitelija kuin hän itse, koska mies on edelleen se, joka asian ilmaisee kirjallisesti. Kirjallisuudesta keskustelevat naiset ylläpitävät tätä taidemuotoa samoin kuin naiset ylläpitävät koululaitosta, teatteria, sosiaalitoimea, maahanmuuttovirastoa ja monta muuta tahoa, jossa ihminen etsii ymmärtäjäänsä. Nainenhan – stereotyyppinen, utopis-tinen nainen, nainen isolla n-kirjaimella, yhtä aikaa deminutiivinen (vrt. liukkonen) ja rajattomuudessaan salaperäinen, kulttuurin tuotteiden alapuolisen maailman kouriintuntuva tulkki – ottaa vastaan sanalla sanoen kaiken. Häntä voidaan heittää tuhatsivuisella miehenvuodatuksella ja hän lukee sen ja jatkaa elämäänsä. Hänet voidaan väkivalloin työntää sivuun yhteiskunnan lavalta, verhoihin ja näyttä-mököysiin, kohti lattialuukkua ja meikkipöytää, mutta niin hän ilmestyy uudelleen ja ottaa lopulta haltuunsa koko teatterin. Tämä vuosisatoja pimeässä pidetty kaikenkestäjä lukee liukkosensa ja siirtyy seuraavaan romaaniin, joka saattaa yhtä hyvin olla mitä tahansa, kömpelö aforismikokoelma tai Melville, tällä ei ole merkitystä. Sen sijaan on merkitystä sillä, että luettuaan kaiken naisemme ehtii yhä huolestua poikien lukemattomuudesta, johtaa kokonaista valtiota, juhlia viisitoistavuotiaan voimalla ja hoitaa kodin, työn ja kaiken tältä väliltä. Mitä tässä tilanteessa tekee mieskirjailijamme? Ryntääkö hän yhteiskunnan näyttämölle vaatimaan osaansa? Pyrkiikö hän muistuttamaan omasta unohduksen vaaraan sortuneesta erinomaisuudestaan? Pyrkiikö hän kaiken mestariksi? Ei mitään tällaista. Hän vetäytyy taaksepäin ja ottaa osansa hiljaisuuden mestarina. Aikana, jolloin koko ihmiselämä tuntuu olevan yhtä suurta olemassaolon huutoa, romaanikirjailijalle ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin tarkentaa katsettaan entisestään ja pysytellä kaikessa pelkästään kirjailijana. Liukkosen kaltaiselle kirjailijalle ei todennäköisesti enää kustannus-toimittaja eikä kukaan muu uskalla sanoa kissaakaan siinä pelossa, että tämä tulee puoli vuotta myöhemmin tiiliskiven kanssa kadulla vastaan. Hän on kuin ikuiseen virtalähteeseen kytketty kieligeneraattori, loputtomasti ammottava suu, joka tuottaa ainoastaan suomenkielistä proosaa ja jonka pidoista löytyvät Kelan tukivirta, iltaharrastuskurssit, lukupiirit, puhtaanapitolaitos, joukkoliikenne, työpaikkalounaat, nyky-taiteen vierailijajonot, kahvilakulttuuri kapputsiinoineen, kesäpäivä Nuuksiossa, kaupunginhallitus päättämässä pisararadasta, oululainen mielenmaisema, jääkiekkokilpailut, Euroviisut ja paljon muuta. Hän on suomalaisuus. Hänen olemassaolonsa on vähintään yhtä vankalla pohjalla kuin ylöspäin kohoava suomalainen peruskallio: aina löytyy hieman lisää rantaviivaa kirjoitettavaksi, vielä tuostakin väistyvästä korresta muutama rivi proosaa. Kaikesta kaiken tietävän massan kanssa ei käy kilpaileminen mitenkään muuten kuin perinteikkäin asein, ja mikä olisi sen perinteikkäämpää kuin kaiken sanominen paremmin. Maailmaa tavoittavassa ihmisparan olemisessa on valittava sen välillä, syöksyykö eteenpäin vai vetäytyykö taaksepäin, ja kirjoittaminen on viimeisiä todellisia mainitsemisen arvoisia vetäytymistoimia. Kirjailija elää hänet unohtaneessa ajassa. Hänen taiteensa ei ole lähelläkään yhteiskunnan keskusta, ja tappiostaan tietoisena hän keskittää voimavaransa kolua-mattomaan, hälyn alapuoliseen tietoisuuteen, niin ikään syvempään ymmärrykseen, ja sanoihin, sanoihin ja vielä kerran sanoihin. Huolellinen kieli yksin on rauhansa syntymälahjana menettäneen kansalaisen vihaärsyke, melkein kuin kaiku jostakin maailmasta, johon kukaan omilla aivoillaan ajatteleva ei haluaisi palata. Sen vaikutus on sama kuin klassisen musiikin niille, jotka yksinkertaisesti eivät pidä klassisesta musiikista, mutta joutuvat pysymään kannassaan epämukavan tietoisina tiliä tekemättömästä luonnostaan. Kirjoittamisella on siksi kuristusote ei-kirjoittavasta ihmisestä. Romaanikirjailijan tuhatsivuinen teos on jossakin määrin ainoastaan tätä: lopullisesti sivistymättömän lukijan ja kulttuurieunukin vaientaja, tuhat merkkiäkään tuottamattoman kuluttajan sivuun surkeana työntävä pistävä tietoisuu-dentuijotus. Kirjailijan koskemattomuudessa, hänen hiljaisuudessaan, tapaamme sen, mitä niin epätoivoisesti pakenemme, ja, jos rohkenemme sanoa, jopa sen, minkä piilottamiseen päivittäinen puuhastelumme ei kykene vieläkään tarjoamaan täydellistä aukottomuutta. Jotakin huokuu yhä esiin, ja kirjailijamme, niin suuresti kuin haluaisimme jättää hänet omaan arvoonsa, on tuon alkuhöyryn ruumiillistuma, siitä kiteytynyt syvempien sielunpyrkimysten kotijumala. Kuvitelkaamme hänet siis seuraavaksi hänen hahmossaan kunnollisesti ja kunnioittaen.

Emme ole päässeet maalaismaisemastamme, mutta nyt meitä ympäröi jo herraskartano. Puuhaa ja toimeliaisuutta riittää, aurinko heittää koko pihamaan täyteen suurenmoisesti valaistuja toimialoja, kaikkialla tullaan ja mennään, ja palvelijat ja isäntäväki muodostaisivat juuri alkaneessa päivässä näin mitä ihanimman mehiläispesän, ellei päärakennuksen yläaulassa, musliiniverhojen vain aavistuksen hämärtämässä nurkkauksessaan istuisi kirjailija. Voimme kuvitella hänet nyt siihen, kaikesta häntä ympäröivästä ja ylläpitävästä elämästä, kaikesta puuhastelusta erilliseen olemassaoloonsa, nojatuoliin elämän ja jonkin muun rajamaille. Taiteenko? Sieluopin? Menneen elämän? Tähän eivät kirjailijaamme ympäröivät kuhisijat yritäkään etsiä vastausta. Heille riittää varmuus siitä, että jossakin toisaalla tuo puolikas olento sijaitsee, sisään- ja uloshengityksen välissä, luopumisen ja innostumisen kosketuksessa, mutta ei kuitenkaan heidän omissa toimissaan, ei siivoamassa, järjestämässä eikä rakentamassa, ei hoitamassa lapsia tai eläimiä, ei edes karkaamassa piharakennuksen taakse tai rakastelemassa joen toisella puolella. Ei, hän on nojatuolissaan aloillaan odottamassa paholaistaan. Kuvitelkaamme hänet nyt kunnolla. Silmät, jotka eivät koskaan ole auenneet puolta luomea enempää, ovat tällä kertaa kokonaan kiinni, sormien välissä palava savuke, siinä väsyneen, kuormittuneen käden ja luisevien sormien päässä nojan harjalla, ja huulilla huokaus: ”Sain lauseen.” Koko kartano päästää siinä samassa yhden kollektiivisen uloshengityksen salassa kirjoittajaltamme, mutta hän ei sitä huomaisi muutenkaan, koska hän on jo täysin toisessa ulottuvuudessa, jossa pelkkä proosa antaa hänelle niin tarkoituksen kuin suurimmat koettelemukset, ihmisyyden iloista irrallisen kauhistuttavan ponnistuksen, mutta samalla syyn nousta nojatuolista ja mennä ikkunaan ja todella katsoa, nähdä ja ymmärtää, seurata jokaista hetkeä ja pian iloita siitä ainoalla tavalla, jonka taitaa, kirjoittamalla.

Nyt kun olemme romantisoineet uupuneen kirjoittajamme ja eristäneet hänet muusta ihmisyydestä, teemme muutaman huomion hänen nimenomaisesta taiteenlajistaan. Romaani, tuo kaiken syönyt ja yhä nälissään ihmisyyttä (tai mitä kutsumme ihmisyydeksi) hamuava älyllisen kehityksen viimeinen tavaramerkki, kolisee kauhistuttavalla tavalla, ja toisinaan niin pahasti, että sitä kirjoittavalta kuluu vähintään yhtä paljon oman kykenemättömyytensä naamioimiseen kuin varsinaiseen proosan tuottamiseen. Kirjoittaja saattaa uppoutua kuin toiseen maailman konsanaan, hän saattaa tavoittaa tiloja, joista suurin osa arjestaan suoriutuvista ei edes haluaisi osalliseksi, mutta mikään tästä ei tarkoita, että hänen lopputuloksensa romaani ei olisi vaillinainen yritys tavoittaa elämää sellaisena kuin sen tunnemme. Meidän suurin vahvuutemme on suurin heikkoutemme, ja kirjailijassa, joka pyrkii muistuttamaan maailmaa omasta erinomaisuudestaan, kokonaisvaltainen heikkous, syvempi vajavuus kuin mikään jokapäiväinen itseinho ja ironia, velloo voimakkaimpana. Tätä kykenemättömyyttä ei pystyironisoimaan eikä varsinaisesti kirjoittamaan poiskaan, sen kanssa on ainoastaan elettävä. On elettävä tai on kuoltava. Toisin kuin yleisesti halutaan uskoa, runous ei ole kaikkein sallivin ilmaisumuodoista, vaan proosa ja ennen muuta romaaniproosa. Se kolisee, muuttuu kauniiksi, juuttuu kurkkuun, virtaa taas, kohottaa mielen, pitkästyttää, vajoaa itseriittoiseksi, puhuttelee lukijaa, saa unohtamaan maailman – ja saa unohtamaan maailman. Kun kirjoittaja on saavuttanut tuon tason, jota Miki Liukkonen kutsuu neroudeksi, ei ole mitään syytä lopettaa. Aina voi tuhertaa hieman lisää, jättää tämän tai tuon lauseen tuhannen muun joukkoon hiomattomana, hioa jotakin muuta; aina on syitä jatkaa. Kun kaikkein itseriittoisin kirjoittaja asettuu työnsä ääreen, mitä lukija saa hänen ponnistuksestaan? Ketä varten hän ponnistelee, ellei omaa itseään? Varmastikaan maailmanlopun aikana, jota elämme ja jota on ennustettu, lykätty, jälleen ennustettu ja josta on lopulta varmistuttu, mitään mainitsemisen arvoista ei saada aikaan ainakaan kirjoittamalla. Kun esimerkiksi kaikkien ajatusten kaikista yksityiskohdista ja kirjailijaa ympäröivistä sivistys- ja tietokirjoista koostettu massa sisältää lauseen ”mieli palasi siihen hetkeen kun”, mieli ei todellisuudessa palannut yhtään mihinkään. Mieli oli kirjoittamisessa kiinni ja oli saatava aikaan vaikutelma mielen ja kirjoittamisen ykseydestä. Todellisuudessa tätä ykseyttä ei ole, ei silloinkaan, kun teksti ’tuntuu virtaavan’ tai kirjoittaja ’ei hallitse’ enää omaa teostaan. Yksinkertaisesti sanoen, jos kirjoittaja kaatuisi kuolleena maahan, kirjoittaminen loppuisi siihen paikkaan. Samalla loppuisivat läheisten härnäys, kulttuuritaistelut, henkilökohtaiset valitusvirret, vapaa-ajan päättömät viettotavat, unelmointi, ei-innostava puoli inhimillistä elämää, oikeassa oleminen, epäilykset, itsemurha-aikeet, lohdutus, henkinen kehitys – lyhyesti sanottuna, siihen loppuisi elämä.

Eräässä kohdassa Miki Liukkosen tietoisuusproosaa päähenkilön isä uhkaa liiskata vastustajansa kuin kirvan. Tämä havainto ja sen päättävä hyönteinen kertovat meille lähes kaiken siitä, mitä Liukkosen ilmaisusta on ymmärrettävä. Tämän parempaa esimerkkiä emme löydä. Kirvakin ymmärtää, että Liukkonen ei tee tässä myönnytystä elämän edessä, vaan ainoastaan kirjallisuuden. Elämän edessä tarkoittaisi kuluneemman ilmaisun ajoittaista hyväksymistä. Mutta kuinka silloin kävisi nerouden? Kuka silloin antaisi haastatteluja kirjallisuuden alennustilasta? Kirvan kurjaa kohtaloa hautoo hänen isänsä – ja tämä on Liukkosen isä, asiasta ei ole epäilystäkään – romaanissa, jossa hänet laitetaan sanomaan tällaisia asioita (mutta on huomautettava, ettei tämä kohta ole lainausmerkeissä, joten valinta on erinomaisen kirjallinen), ja vihdoin asetelma on täysin selvä: isät ja pojat. Kuinka väkevää ja historiallista, kuinka klassinen asetelma kerrassaan. Mutta pelkkään heteroseksuaalisuuteen emme tietenkään vangitse kirjailijaamme. Ei mitään niin yksin-kertaista selitystä hänen tilalleen. Sukupuolen kysymyksessä-kin Liukkosen pelastaa hänen neroutensa. Tällainen proosa, jossa kaikki pyritään tavoittamaan, kaikesta on jotakin sanottavaa ja kaikki täytyy sanoa paremmin kuin ennen, samalla kun edelleen elämätön elämä pidättelee sitä vain kirjallisesti tavoittelevaa, tämä ei ole tekstiä, joka varsinaisesti kertoo mistään. Tarinankerrontaa emme voi pitää Liukkosen pääasiallisena pyrkimyksenä. Hänen proosansa on olemassa muista syistä. Hän on kirjailijana (ja ihmisenä) selvästi wikipedioitunut ja häntä voidaan kutsua ensyklopediseksikin kirjailijaksi, mutta ensyklopedisuus on vaivoin vaikuttavan romaanikirjallisuuden tae, eikä käsillämme tässä ole mitään Umberto Ecoa. Liukkoselle kirjoittaminen ei ole tietoinen teko, vaan paljon taiteellisempaa, syvempää ja tuskallisempaa toimintaa, joillekin lukijoille yksinomaan sitä, mitä romaanikirjallisuudeksi voi varauksetta kutsua. Että hän ei voi itselleen mitään, että hänen on vain kirjoitettava, tekisi hänestä lopulta kasaan puristetun oikeaoppisen kulttuurin villi-ihmisen, ja ainoastaan tällaisena Liukkonen nähtäisiinkin, ellei hän tavan takaa suivaantuisi saamastaan kritiikistä ja kokisi asiakseen puuttua kirjallisuuden riittämättömyyteen. Tämä reaktio niin ilmiselvästi puhtaalta taiteilijalta kuin Miki Liukkonen saa ajattelemaan, että hän ei sittenkään ole rauhassa oman kirjoittamisensa, oman tehtävänsä, suhteen.

Romaanikirjailijan paljastuminen herkkähipiäiseksi tai itseriittoiseksi ei ole uutinen kirjoja vähemmänkään lukevalle, mutta jotakin on siinä, että kaiken tiedon valossa suurinta mahdollista kirjallista menestystä nauttiva ihminen ei kuitenkaan nauti omasta olemassaolostaan eikä asemastaan enempää. Mikään ei varsinaisesti selitä tällaista kohtaloa. Ei ole mitään yksiselitteistä diagnoosia tai lapsuudentraumaa, joka osoittaisi suoraan kirjailijaksi johtavalle tielle. Kiinnostus kieltä kohtaan ja jonkinasteinen taipumus ilmaista itseään juuri sanoin ovat keskeisessä asemassa, mutta nämä eivät varsinaisesti takaa mielekästä tekstiä eivätkä valmista kirjailijaa hänen paljon suurempaan tehtäväänsä, jossa hänen on kieltäydyttävä kaikesta, mikä ei ole kirjallisuutta. Sosiaalisesti kyvykkäinkin kirjoittaja tietää nautiskelujensa takana, että mikään tekosyy, tapahtuma, mikään helpotuksen päivä tai ansaittu loma ei tee enempää kuin estää hänen todellista tarkoitustaan tulemasta esiin, samoin kuin oikeaoppinen kieli ja eettiset arvot osoittautuvat myrkyksi hänen pyrkimykselleen tavoittaa vaillinainen ja pelkästään epäonnistumaan tuomittu ihminen. On ymmärrettävä, että mikään tällainen ei ole kirjoittajan tietoisena pyrkimyksenä. Kukaan ei istu kirjoittamassa päässään ajatus aion kirjoittaa vaillinaisesta ihmisestä. Kirjoittaja ja kirjailija on paljon kiinnostuneempi seuraavasta lauseestaan, työnsä jatkumisesta, ja jos hänet tavoittaa tyhjyyden kokemus romaanin päättymisen jälkeen (sikäli kuin ne koskaan päättyvät) tai epävarmuus hänen muuten runnellusta elämästään alkaa näyttäytyä, hänellä on sentään hänen tosityönsä, jonka pariin palata. Näin on myös Liukkosen kohdalla. Hän tipahtaa maailmaan, jossa toisella laidalla selataan draama-kirjoittamisen oppaita ja toisella romaanin oikeaoppista rakennetta, sivumäärää ynnä muuta, mutta niin kuin aitauksesta toistamiseen karannut lammas (todennäköisesti musta lammas) hänen on annettu mennä, ennen kaikkea siksi, että suuren taiteen kanssa ei lopulta voida keskustella. Kun kirjoittaja saavuttaa tuon tason, jolla hän yksinkertaisesti voi tuottaa tai olla tuottamatta, ja jolle kirjoitusoppaateivät enää ylety, hänen toimensa autuus ja samalla sen tyhjyys paljastuvat. Pahin tapahtuu vasta, kun tuhannen vuorelle on kiivetty. Miki Liukkosen kaltaiset kirjailijat ovat niin kuin heidän kirjallisuutensa. Tämän sentään pystyy ymmärtämään lähes kuka tahansa ei-kirjoittava ihminen. Herätä kuvitelmistaan, nousta ylös ja siinä samassa päättää – kajauttaa sen ilmoille! – että tällä kertaa asiat ovat toisin, sitten istua alas nojatuoliin ja katsoa, kuinka kaikki alkaa vähitellen laskeutua, sanat, lauseet, koko elämä kuvitelmineen ja lopulta tuo lentoon lähtenyt surkuhupaista toive omin voimin asioiden tai edes asioittensa muuttamisesta. Vähitellen hermoradat alkavat muistuttaa itsestään, ääni soi tuttuna päässä, ja vähitellen, kuinka muutenkaan, vähä vähältä väsyneen mielensä viitoittamana hämärässä valossaan västäräkki vähentyy vääntämään vääjäämätöntä välinäy-töstään elämän ja kirjoitetun elämän välillä. Mitään uutta roolia ei ole tarjolla, ei mitään kirjallisuuden Ville Valoa. Ainoastaan sama ei-atleettinen mies, joka siirtyy runoista proosaan ja proosasta entropiaan.

V

Olen saattanut antaa edellisten sivujen aikana väärän käsityksen, joten korjaan sen tässä: Miki Liukkosessa on melkoinen määrä ihailemisen aihetta. Häneen voidaan jopa rakastua (enkä ole itse kaukana tästäkään), mutta häneen sitoutuminen kirjallisessa mielessä on vähintään koko elämän vaativa prosessi, täysin ristiriidassa lähes minkä tahansa muun vaihtoehdon kanssa, osittain itse elämän kanssa, eikä tilannetta voida helpottaa puheilla kirjoittamisen tärkeydestä tai elitismistä; todennäköisesti se pahenee entisestään. Kuka siis pystyy kantamaan koko liukkoskirjallisuuden painon? Kuka pystyy ottamaan vastaan tällaiset määrät proosa-tuherrusta, hätää ja epämiellyttävää neroutta? Kuka laskeutuu kirjallisuuden höyrykylpyyn kylpyhuoneessa, johon kritiikillä, taiteenvihalla tai edes akateemisella katseella ei ole sisäänpääsyä? Kun pahimmat höyryt alkavat haihtua taistelutantereelle joko kuolleen tai uupuneen kirjailijamiehen kohtalon myötä, niiden keskeltä paljastuvat romaaneja lukevat naiset. Mies poistuu, niin kuin olemme jo oppineet lukemattomien esimerkkiemme myötä, mutta harakanpesän reunalla nyyhkivät naiset eivät ole suorittamassa valituskuoronvirkaansa miehen tähden, vaan muista syistä. Annamme heille siksi lopuksi kaiken huomiomme ja aloitamme sen tuntuvalla tervehdyksellä.   

Nainen! Sinä, joka lähetit miehesi sotaan ja jonka luokse hän palasi peruuttamattomasti muuttuneena, joka kärsit seuraukset, ymmärsit ja lohdutit alkoholistia ja pahoin-pitelijää, kuuntelit koko yön kärsimyksen läpikäyvää, odotit vuoroasi kun mies vihdoin tarttui työhön ja uppoutui siihen niin että sinut lähestulkoon unohdettiin, joka pidit talon ja kylän ja kaupungin käynnissä, joka kuuntelit toisia naisia, kuuntelit lapsia, kuuntelit sairaita, luit lukemasta päästyäsi ja sen jälkeen luit vielä iltasadun jo nukahtaneelle, joka omin voimin ylläpidit teatteria, sosiaaliapua, iltapäiväkerhoa, kirjallisuutta, kulttuuria, kirkkoa ja tulevan maailman elämää. Sinä silloin vaiennut kun vaientua täytyi ja puhunut kun puhetta odotettiin, politiikkaan ja maailman näyttämölle siirtynyt, sinä arvosteltu, pahoinpidelty, pimeässä pidetty, keittiöstä yhteiskunnan ja lopulta sosiaaliseksi muuttuneeseen mediakeittiöön siirtynyt, sinä vauvapalstan, äitiyden kilpavarustelun ja seuraajien kultin luonut, sinä ensimmäinen vaietuista, miehesi päästä varpaisiin tarkastellut, hänet kuunnellut, hänet kokonaan lukenut, häneltä kaiken vastaanottanut ja siitä  kaikesta selvinnyt, tämä kirjoitus on sinulle. En voi koskaan tietää, mitä olet syvällä sisimmässäsi kokenut, en voi ymmärtää tuon vääryyden mittaa enkä syvyyttä, mutta kurkotan oman hämäräni rannalta kahden kokemuksen voimin, jotta ymmärtäisimme toisiamme hetken aikaa, edes siihen saakka, kunnes valo vielä kerran kohdistetaan heteroseksuaaliseen mieheen ja meidän on muistettava oma osuutemme. Ikuinen osuutemme? Tästä emme uskalla edes puhua.

Liityin noin puoli vuotta sitten helsinkiläiseen impro-visaatioryhmään. Ryhmään tutustuessani paikalla oli toinen nuori mies (itse en ole nuori) ja ilmoituksen mukaan ryhmä oli etsimässä nimenomaan miehiä muuten naisvaltaiseen toimintaansa. Syksyllä kokoonpanomme oli kutakuinkin kolme miestä ja neljä tai viisi naista, mutta toimintamme oli hataralla pohjalla mm. siitä syystä, että harjoittelimme maanantaiaamuisin sydämiemme hyvyydestä vailla palkkaa, ja niin ihmisiä tuli ja meni, joskus suoraan esiintymiseen ja joskus pelkästään harjoituksiin. Vuodenvaihteen lähestyessä meitä alkoi kouluttaa kaksi improvisaation ammattilaista, molemmat miehiä, ja vähitellen harjoituksemme alkoivat saada tuulta purjeisiin. Jatkoimme keväällä tällä tavoin välillä esiintyen ja välillä harjoitellen, ryhmään liittyi yllättäen uusi mieskin, ja ajan kanssa improvisaatiotoimemme paranivat, kunnes noin maaliskuuhun mennessä sekä kouluttajamme että kaikki ryhmän miehet katosivat. Mihin he katosivat? Suuttuivatko he? Löysivätkö parempaa tekemistä? Häipyivätkö he antamaan haastatteluja Yleisradiolle ja puhumaan neroudesta niille, jotka eivät ole eivätkä koskaan tule olemaan neroja? Näihin kysymyksiin naisvaltainen teatterijoukkomme ei ole saanut tähänkään päivään mennessä vastausta.  

Jatkan vielä toisella tarinalla, jonka jälkeen, rakas lukijani, lupaan lopettaa. Kevään lopussa näin Helsingin työväen-opistossa ilmaisen teatteriesityksen, joka oli sovitus Gogolin Päällystakista. Näytelmä oli niin suomalaistettu ja modernisoitu, että loppua kohden oli muistutettava itseään siitä, että päähenkilönä todella oli venäläinen mies. Harrastajaesitykselle tyypillisesti näyttelijäntyössä oli jonkin verran hajontaa, mutta kokonaisuutena esitys sisälsi niin voimakkaita hetkiä ja hyvän käsikirjoituksen, että sitä saattoi pitää onnistuneena. Tämä nimenomainen Päällystakki-tulkinta kuuluu kaksituhattaluvun pahenevan taloustilanteen synnyt-tämään Suomi-parodian aaltoon, jossa käydään vauhdilla läpi kaikki viime vuosikymmenien kulttuuriset ja poliittiset käänteet ja tehdään niistä karikatyyrimäisiä (vaikka myös nautinnollisia) tulkintoja, kunnes lopulta jätetään katsoja melko lohduttoman kuvan kanssa ajattelemaan yhteiskuntaa, jossa hän elää, ja unohdettuja ihmisiä sen uumenissa – erityisen gogolilainen havainto. Näiden esitysten ’viesti’ voidaan tiivistää sanomalla kärjistäen, että yhteiskunnalliset laitokset ovat epäinhimillisiä, mutta teatteri, suuri humanismin kehto, välittää yhä ihmisille näkymän kokonaisvaltaisesta ja romaanikirjallisuuden tavoin epä-edullisen vaillinaisesta ihmisyhteisöstä köyhineen, koditto-mineen ynnä muine olentoineen. Typerryttävimmässä lopputuloksessa katsojan voidaan odottaa esityksen päättyessä pamahtavan suu auki tuolinsa etureunalle ja huutavan: ”Hyvä jumala, maassamme on vähäosaisia!” Joka tapauksessa parodinen ote ei salli paljon syvempää analyysiä, vaikka teatterielämyksenä se on omaa luokkaansa.

Näkemässäni Päällystakissa ehdottomasti suurin osa näyttelijöistä oli naisia. Moni heistä joutui tekemään miesrooleja, parodioimaan erilaisia naishahmoja ja kaiken kaikkiaan tekemään eläväksi ’esityksen maailman’, kun taas päähenkilöä, gogolilaista venäläismiestämme esitti yksi ryhmän kahdesta tai kolmesta miehestä. Esityksen ohjaaja ja kirjoittajat olivat kaikki miehiä. Nyt, mitä merkitystä tällä on? Miksi olisi millään tavalla olennaista, kuka oli oletetusti nainen ja kuka oletetusti mies teatteriesityksen takana? Eihän tällaisilla asioilla ole merkitystä näytelmän sanoman rinnalla, varsinkaan aivan kiistämättömästi enimmäkseen naisten aikaansaamassa draamakokemuksessa? Mutta nyt sanomme: sillähän on valtava merkitys! Miehemme ei piiloudu tässäkään kontekstissa emmekä salli hänelle tällaista helpotusta. Ensinnäkin työväenopisto on monen muun asian ohella sosiaalisen avun ja naisymmärryksen tukikohta. Joka epäilee tätä väitettä tekee hyvin osallistuessaan jollekin satunnaiselle kielen iltakurssille ja pysytellessään siellä niin pitkään kuin sieluparka sietää. Toiseksi venäläinen kirjallisuus vilisee kärsiviä ja vähäosaisi miehiä. Venäläisellä kirjalli-suudella ymmärrämme yhä järjestäen jotakin vähintään sadan vuoden takaa irrotettua, mutta vaikeuksissaankin lohdullista materiaalia minne tahansa istutettavaksi, myös nyky-suomalaisuuteen. Venäjän ymmärtäminen sellaisenaan on edelleen kuohuvan maskuliinisuuden analyysia, mutta ei minkään lihaksikkaan roistot pinoon laittavan länsimaalaisen mahtailun, ei suinkaan, vaan – tiedämme tämän jo, opimme tämän edellä – nokkelan ja älykkään, fyysisesti riutuvan mutta proosakirjallisuudesta vähintään yhtä voimakkaan miehekkyyden irrottavan toisen maskuliinisuuden, sen miehen, joka tuijottelee lihaksikasta kapteenia tausta-hämärästä hymynkare huulillaan ja odottaa taistelun jälkeisen taistelunsa alkua ja paluuta kulttuurin keskelle sittenkin kuninkaana.

Keskellä seisoo kuningas. Meille ei ole merkitystä, onko hän tosiasiallinen kuningas vai pelkkä kirjallisuuden kuningas, sillä hän jatkaa seisomistaan paikassa, johon suurin osa katseista kohdistuu. Päällystakki, johon olin vilpittömästi tykästynyt, joka oli saanut minut tuntemaan jotakin hurmoksen kaltaistakin ja jonka ehdoton näyttelijäenemmistö oli ollut naisia, päättyi aidosti vaikuttavaan monologiin ihmisen osasta. Tässä kirjoittajat tuntuivat antaneen tilan ennen kaikkea Gogolille, ja pyrkimyksenä oli tavoittaa jotakin muuttumatonta, yhteiskunnan pintatason muutosten ala-puolista ikävää ja sen sisällä hahmo, joka ei osoita katoamisen merkkejä. Päähenkilömme, joka oli menettänyt kaiken, myös päällystakkinsa, asettui valokeilaan keskelle lavaa ja puhui suoraan yleisölle gogolilaisin sanankääntein haamunakin elämänsä jatkamisesta. Muut näyttelijät kulkivat värittämässä tätä kohtaloa lavan reunoilla korkeintaan silhuetteina. Lopulta monologi päättyi lauseeseen ”minä olen sinun veljesi”, jonka toistivat kaikki näyttelijät, suurin osa heistä naisia.

No Gay At My Side

Falling, falling, falling, all the way down to a pit of pain. Heard him speak, was meant to be heard, he knew and did not care; could not help himself. And of course he let his truth come out, while ears would hear and all would yield, to hear that great man speak of fear. Sat down in a café and there was our man, story filling up the room of some that cared, and some that should, and there we saw where he had gone, how pain alone could not be done. Now greatest voice in all of life was speaking to and fro, could not find rest, and best of all, could not be reached. Then only pain and those that heard, his witness today a docile bird, she would bob and heave and leave him be, and oh, the truth was there for us to see.

The man that liked the ladies first, his pain was higher than we could stretch, his was story struck in gold; the cry of man that god had heard, and birds to sit and think and be were there to see him through his mi-se-ree. What was gay to speak of this? When real man spoke, the crowd would fall and truth was there and god as well, and darkness spoken broke hope’s spell. And so he fell and silence came to make him know: what man can do before will go. You may there stay and sit awhile, but helpless he that lost his love! That lady gone and thus his heart shall fill to brim and make him sing. So hear this song of Burning Spring, that once would fall upon a man of ladies’ thing. How he had suffered, sorrow that grew, and ladies and the like will do well to keep in blue; his was blackness, yours was blue, and all can see with which to do.

This writer sitting there quite near. We all would know him, all would care, but from his lips an air of counter-breath! What he would need no-one could give, so off he went to make us know. Who had suffered more than me, why, not one person came to mind. This living, walking, talking pain; this story with no end to find. What could he do, when he alone had seen the light and personne knew? What am I speaking to you that know not one thing of what makes one great — such burden all alone to carry through the dark. So hold me now, and if you leave, I will die a thousand times, over and over, and here you see no single lie. But how did it begin with you? Why such torment? If this bird new, who had agreed to play along? Each alone they held their spots, perhaps she could see what he could not.

When men of equal desires could not be won, what in fact did our man? Left that battle and descended into a grave so deep, but not merely suffered, instead let the pain be felt and heard throughout the land. What else can nations understand? When first it came in poems quite short, then five, six, seven hundred, then in wave of eight the most, and suffering man of millions alike would not be quiet, could not, when this was his lot! He kept on bleeding, writing, until at long last a thousand broke, and still he spoke in pain and fear, that frontier open — oh, pen and ink and man who thinks, leave us mortals with our lives, lift your wonders up to the skies. There we worship, there you hide, your head so close to our goddess of night. And when she takes you in her arms, your voice will suffer not the harm. No descending relief after this is said, when girls and women go to bed, some will love and some will leave, and none of this the gay achieves.

Mind is cast back a year to when theatre work went well, until the heterosexual man appeared. His pain rose above and left us silent, his pain of such thing to hold a project hostage; first was man, then was pain, this our blow to seize the reins! Once a writer he, as well, would let the world know what was done, so he could come to have his fun, to stomp on those that were of softer kind, and yet, when asked, would fall to death. O let the man be free of pain! Let the world know how suffered he! And darker gay, there beside him, stuck to term, smiling still; there right next to what he would never be. Only to listen and dream of being free, but not forgetting suffering king with tattoos and nest of crow, his other there a little below — gay wouldn’t get that; a woman only. So let them near, to lend their ear, to take to bed and talk forever there. Only those that would always listen, when sensitive beyond belief a man was speaking, thinking, hiding inside his separate speech; and there behind him a corpse of a gay that fell to death on Tadzio’s beach.

This prose poem was written after an unexpected encounter with a famous (and a most suffered) Finnish author at a café in Helsinki.

____________________

Ymmärrän vähemmän kuin aloittaessani tai Kuinka olla samaan aikaan kuntosalikuningas ja konserttipianisti

“If you were on a desert island and you had the choice of having access to a grand piano or…”
“A man?”
“Or a man, that’s good, alright, let’s go with that. A grand piano or a man, what would you choose?”
“A man. I can play the man. Turn over, baby, I’ll play you. Not a problem. The grand piano can’t keep me warm. Although I could use it for wood and burn it, whereas I could burn the man as well, but…”
“But… You’d probably feel worse about burning the man?”
“I don’t know! No, I don’t think so. I think I’d feel worse about burning the piano. I would. It depends on the man, though.”

Tori Amosin haastattelu

Bulgarialainen lempipianistini, jonka jätän hienotunteisuussyistä nimeämättä, kirjoittaa eräässä viimeisimmistä päivityksistään niin ikään elämän vaikeuksien voittamisesta. Lainaan tekstin tässä kokonaisuudessaan:

Let’s face it, life sucks sometimes… 🤬

We face challenges and have minimal control over the external circumstances, the outside world, and all the people around us. The unfortunate reality is that as much as we may wish to be in control of everything, we cannot even fully control ourselves.

So should one throw in the towel and say, “F*ck it, that’s my luck!”…? Not quite!

I am strong believer in forging your own way forward with total and complete responsibility of what is happening.

It is a mindset, which has been instilled in me through intensive sports and long days that melt into dark nights of piano practice.

If you go out on stage unprepared – it is your responsibility. If you get knocked out – it is your responsibility. This is absolutely universal.

We cannot dwell in the past, or, in the future, for too long, because one will only ever experience the present moment. And if in that moment things are a little messed up, own it, see the situation for what it is, and make sure that in the next moment you are doing what’s necessary to move out of it and progress forward.

It’s a struggle, but when you have purpose, it’s sweet! Do it with ❤️

Tekstin loppuun pianisti on liittänyt kaksi kuvaa päivältä, jolloin valtava (oletettavasti bulgarialainen) mies veti köydellä häntä ja flyygeliä pitkin hänen kotikaupunkinsa katuja, todella läpi koko keskustan, samalla kun hän soitti joitakin uusiksi pianoversioiksi muutettuja viime vuosien radiokappaleita, hieman samaan tapaan kuin Vanessa Carlton oli tehnyt kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, vaikka jokseenkin hienovaraisemmin. Lopullisessa musiikkivideossa pianisti ei tietenkään tosiasiassa soittanut kappaleita, vaan niiden ääni tuli nauhoitettuna hänen julkaisemaltaan pitkäsoitolta, mutta yhtä kaikki video sai nimekseen ”Concert on wheels”. Valokuvissa hän on pianovaunua vetäneen miehen vieressä kenties hetkinä ennen videon kuvaamista. Sen lisäksi, että hänen kaveriksi kutsumansa miehen kanssa he eivät voisi olla kaksi erinäköisempää sukupuolensa edustajaa, kumpikaan valokuva ei tunnu liittyvän kirjoitettuun tekstiin muussa mielessä kuin että tässä on kaiketi hänen onnellisimpiin kuuluvia päiviään ja mainitun kamppailun, yrityksen ja erehdyksen lopputulos. Ensimmäisessä valokuvassa pianisti on löytänyt kameran ja hänen kasvoillaan on ilme, josta on vaikea sanoa, mihin tunteeseen se on yhdistyneenä. Bulgarialaiseksi halun kohteeksi hän on tietenkin piirteiltään moitteeton ja ilmeettömänäkin katsomisen arvoinen. Hän on täyteen kukkaan puhjennut hieman yli kolmekymmentävuotias eteläeurooppalainen mies, ystävällisten, hölmistyneiden ja surullisten silmien, suurten huulien, tumman kiharapehkon, parran ja rintakarvojen lähes virheetön ilmentymä. Hänen katsomisensa tuo mieleen sen, mitä sanottiin Joseph Fiennesistä, kun tämä valittiin William Shakespearen rooliin: ”Hänen kasvonsa puoltavat ajatusta, että hän kirjoitti näytelmät.” Yksinkertaisesti sanottuna hän on juuri sellainen lajinsa edustaja, jonka olemassaolon tietoisuus saa pohjoiseurooppalaisen kiemurtelemaan kiinnijäämisen häpeästä, kun joku etelän asukas väittää tämän pidäteltyjä koulutetun ihmisen piirteitä kauniiksi tai eksoottiseksi.

Toisessa kuvassa pianisti katsoo juuri kamerasta ohi, kenties jotakuta työryhmäläistä, ja nauraa yhdessä urakkamiehen kanssa. Hänen toinen kätensä on voimaannuttavassa nyrkissä kohotettuna kutrien korkeudelle, mutta mistään manifestista ei ole kyse. Pikemminkin miehet näyttävät tietävän täsmälleen, missä he ovat ja mitä tekemässä; että poikkeuksellinen harjoitustyö saadaan tehtyä ja siitä tulevat nauttimaan ennen kaikkea lukuisat naiset, mutta muilta osin jäädään taiteen esikartanoon. Bulgarialaispianisti on pukeutunut osittain avonaiseen valkoiseen kauluspaitaan (alta tuikkivat rintakarvat), jonka päällä on musta nahkatakki, hänellä on mustat, samaan aikaan rennot ja siistit housut, ja jalassaan juhlakengät. Kaikki on huoletonta, iloista, avointa ja epäselvää. Toisessa elämässä tämä mies olisi voinut kulkea von Aschenbachin ohitse mitään huomaamatta ja jättää vanhan pohdiskelijan tuupertumaan kuolemaansa rantatuolille. Juuri tämä on elämänsä soittimelle omistaneissa kaikkein raadollisinta. Niin paljon kuin hekin kaipaavat suhdetta ja inhimillistä yhteyttä, jos asia otetaan tarpeellisella vakavuudella, mikään – todella mikään – ei voi tulla soittajan ja hänen soittimensa väliin, ei ihmissuhde, eivät syvälliset psykologiset pohdinnat, ei itsensä varsinainen kehittäminen, ei suru, epäilys, pettymys eikä jossakin määrin itse ajattelukaan – millään tällaisella ei ole sijaa konserttipianistiksi mielivän pyrinnössä, koska vastaus jokaiseen eksistentialistiseen kysymykseen, myös epäilyksen ja huolen hetkellä, on musiikki; soittamisen on jatkuttava. Kun tähän vielä lisätään bulgarialainen mieskauneus ja vaihtoehtoinen olemisen tapa, jota sen takaa ei löydy (niin kuin sitä ei löydy turkkilaisen, kreikkalaisen, armenialaisen, afganistanilaisen tai intialaisenkaan mieshahmon takaa), mysteeri on lähes aukoton. Tällaista miestä katsottaessa mikään perinteinen kysymys ei saa vastausta. Mikään ei tuo lähemmäs herkkää pianistisielua ja bulgarialaista adonista, eikä löydy kysymystä kysyttäväksi, koska kaikki on nähtävillä tässä, nahkatakin, pyörälavalla kulkevan pianon ja tummien kiharoiden alta loistavan ikuisen auringon pysäyttämättömässä näkymässä. Palatkaamme siis alun tekstiin.

Ensimmäinen havainto, jonka puolella tehollakin toimiva pystyy tekemään, on että edessä on teksti, johon voi keskittyä itseään rasittamatta, ja suurelta osin siksi, että sen kirjoittaja ei ole itseään suuremmin rasittanut. Kuitenkin tässäkin tekstissä on enemmän kuin minkä ohittaisi huolettomasti, ja joiltakin osin se ei ole yhtään vähempää kuin aikamme päällikkökirjoitus. Sen yleismaailmallisuus etsii haastajaa ja vain pienin muutoksin sen olisi voinut kirjoittaa lähes kuka tahansa miltä tahansa elämänalueelta – joku niistä, jotka täyttävät sosiaalisen mediatietoisuuden, eivät katso itseään kirjoittajiksi, mutta kokevat aika ajoin tarpeelliseksi palata alkeellisimman, kirjoitetun sanan, pariin. Pianistimme tapauksessa tietysti kirjoittamiseen ryhtymisen taustalla on vähintään jonkinasteinen kannattajalauman rauhoittamis- ja palvelemispyrkimys, mikä selittää ’suloisen kamppailun’ kiteyttävän elämänkatsomuksen (sweet struggle on nuoren bulgarialaisen itse lanseeraamansa puolivirallinen tuotemerkki pianonsoiton kehystämälle elämänkatsomukselle, jossa muun toiminnan ohella selvitään taistelujen kautta voitolle). Alun ja lopun ikonit kertovat pelkästään sopivalla ja ennen kaikkea sallitun ymmärrettävyyden asteella viestitetyistä ’totuuksista’, hieman samaan tapaan kuin seitsemältä aamulla päiväkodissa luetaan ensimmäinen kuvitettu tarina, ylpeästi yksistä kansista niillekin lapsille, jotka hädin tuskin ymmärtävät, missä ovat tai mihin heidän vanhempansa katosivat. Tekstin päättävästä sydämestä (ja sitä edeltävästä lauseesta) on vaikea päätellä, tarkoittaako pianisti nimenomaan asioiden tekemistä sydämellä vai rakkaudella. Tässä ja vastaavissa kohdissa, joissa sanat jätetään viimein pois, paljastuu älyllisen sitoutumisen koko kuva. Saattaa olla onnellinen sattuma, että sydän pystyy viestimään sanoja enemmän tekstissä kuin tekstissä ja juuri siksi se on valittu pisteeksi, mutta yhtä todennäköistä on, että kun kyseessä on jotakin paljon suurempaa kuin sanat ja niitä sekoittavat ajatukset, on sittenkin onnellisinta luopua koko yrityksestä ja palata vauhdilla takaisin kaikkeintärkeimpään – musiikkiin, valokuviin, videoihin, ikoneihin, hymynaamoihin ja mieskauneuteen. Ihailuhan ei todellisuudessa tunne sanoja. Oman kuolevaisuutensa kasaan puristama kirjoittaja, vaikka hän olisi hyvännäköinenkin, näivettyy hetkessä pois, kun hänelle esitellään resitaalit ja saliurheilun selättänyt etelän valioyksilö – varsinkin jos hän itse on auringosta osattomaksi jäänyt pohjoiseurooppalainen.

Käsillämme olevasta tekstistä on turha tehdä syvempää kielellistä tutkimusta juuri edellä esiteltyjen syiden tähden. Tällaisenaan teksti on noin kymmenen vuoden aikana syttyneen yleiseurooppalaisen aikakauden tulos. Se on englanninkielinen, osa englannista on kohdallaan, osa ei, se käsittelee lähestulkoon ainoastaan ’parempaa elämää’, sen kirjoittaja on ilmiselvästi poikkeuksellinen yksilö, mutta kieltäytyy jossakin määrin tästä tosiasiasta ilmaisussaan, ja kaiken kaikkiaan teksti jää sekä epäselväksi että vajaaksi tarkoitusperiensä suhteen. Näitä tekstejä kirjoitetaan nyt jonkinlaisessa olemassaolon horkassa lentokenttien odotusauloissa, ennen nukkumaanmenoa hotellihuoneissa, matkalla töihin ja töistä kotiin, ennen lopullista kesäloman aloitusta (’näin on viimeiset taputeltu, tämä kuittaa’ ym.) ja uudestaan kesäloman lopussa, niitä kirjoitetaan päiväkirjan korvikkeina ja kirjoittamisesta johtuvan syyllisyyden takia, seuraajakunnan paineistamana mutta samalla heistä ilahtuen, ja lähes jokaisessa esimerkissä tavataan sama erikoinen välinpitämättömyyden (huolettomuuden, keveyden, ilon, onnellisuuden, lapsenihmetyksen jne.) ja painavuuden lomitus, joka jättää jälkensä käytettyyn kieleen. Lyhyesti sanottuna, on tärkeintä, että sanoo jotakin, ja vähemmän tärkeää se, mitä sanoo.

Jos bulgarialaispianistimme saisi apua kustannustoimittajalta tai oikolukijaltakaan, hänestä saattaisi kuoriutua ulos varsinainen kertomus kerrottavaksi. Koko ajatus on tietenkin pelkästään naurettava, tästähän tekstissä ei ole kyse ensinkään. Mutta joissakin kohdissa tätä positiivisuuden hengästyttävää manifestia jonkinlainen totuus rakoilee esiin. Lukijaa jää ihmetyttämään, mitkä ovat ne nimenomaiset haasteet, joita pianisti on joutunut käymään läpi, ja kuinka syvälle hänen ’oma polkunsa’ todella ulottuu. Hänen kirjoituksensa on poikkeuksellinen näyte siitä, kuinka jättää kaikki olennaisin sanomatta. Sitä voitaisiin heilutella kirjoittajakurssin ensimmäisenä päivänä epävarman osallistujajoukon edessä pelottelemassa sillä, mihin kukaan paikallaolija ei saisi sortua. Koska kieli on ajattelua ja ajattelu kieltä, emme voi varmuudella sanoa, mikä auttaisi ymmärtämään meille tarjottua tekstiä ja sen kamppailun sanomaa. Jos minut mukiloidaan, sekin on minun vastuullani? Kuulostaa väärinymmärrykseltä. Mutta tässä vaiheessa on jo todettava koko yrityksen mielettömyys. Esseeni tästä aiheesta on kohtuuton, tämä on selvää. Kukaan ei ole tarkoittanut sen alusta löytyvän tekstin päätymistä minkään tarkemman analyysin kohteeksi. Ja kuitenkin meidän vähäisempien olentojen on kysyttävä: jos sen ohella, ettemme pysty pitämään resitaaliakaan, emme ole osallistuneet ensimmäisenkään musiikkivideon tekoon, meitä ei ole vedetty koti-kaupunkimme läpi kuin Rooman keisaria, emmekä parhaassa valossakaan muistuta ainoatakaan antiikin hahmoa, emme Akhilleusta emmekä Patroklostakaan, meiltä otetaan vielä kirjoittaminenkin pois, onko meillä todella toivoa minkäänlaisesta huomisesta? Kuinka käy merkitykseen mieltyneen, kun flyygelin kokoinen lava vyöryy häntä kohti eikä jätä hänelle hetkeäkään viisastumiseen?

Kaikkein korkeimmalle osaamisen asteelle tähtäävä pianisti kamppailee tilanteessa, josta hyvin harva pystyy eläessään ymmärtämään mitään. Kyllä, soittimeen sitouduttaessa moni asia jää taakse, mutta tehtävän varsinainen sisältö on luonteeltaan sellainen, ettei sitä pystytä kuvailemaan kielellä. Kun pelkkään soittamiseen vihkiytynyt kuitenkin silloin tällöin havahtuu olemassaolostaan kansalaisena, kumppanina, vaikuttajana ja monta muuta itsensä kehittämisen aluetta laiminlyöneenä rajallisen elämänsä eläjänä, hän alkaa vastustaa pelkkää soittamista ja silloin sormet löytävät muuta ajanvietettä, tavallisimmin näppäimistön tai kosketusnäytön. Vaikka näiden itsensähämäämis-toimintojen lopputulokset ovat järjestäen epäselvän motivaationsa näköisiä, niissä (kuten edellä) tavataan klassiselle musiikille ominainen lähestymistapa, suorasukaisuus. Tuskin missään on asiaan yhtä yksioikoisesti vihkiytyneitä, siitä kirjaimellisesti kiinni pitäviä, kuin klassisen musiikin parissa. Ihmisyyden perustavanlaatuisesti harhauttamille – toisin kuin niille, jotka ainoastaan vierailevat sen parissa – tuottaa vaikeuksia ymmärtää, miksi joku kävisi kuuntelemassa jokaisen Mahlerin ja Sibeliuksen sinfonian läpi, puhumattakaan että harjoittelisi niiden parissa viikkokausia. Mutta kun lopputuloksen äärelle eksyy sekin, joka ei ole hierarkiassa halutuin, hänkään ei voi kiistää hiotun musiikillisen kokonaisteoksen vaikutusta. Ennen kaikkea on vaikeaa olla liikuttumatta siitä, että kuitenkin on huomattava määrä niitä, jotka ovat omistautuneet jollekin muulle kuin itsestään valokuvien ottamiselle ja lentokenttäpäivityksille, ja nyt uhrautuvat osassaan koko muun sivistymättömän joukon tähden kaikkensa antaen. Eikö tämä ole, mitä aistimme nimenomaan pianistin kirjoittamassa rakoilevassa tekstissä? Eikö se, että hän on pianisti, kuitenkin lunasta lupauksemme, kun voimme löytää elämän-kohennustaulun takaa kokonaisen musiikillisen maailman, joka ei ilmaise itseään sanoin? Tähän pianistimmekaan ei voi vaikuttaa. Hän ei omista pianotaidettaan sen enempää kuin ulkoista kauneuttaan, vaan hän voi ainoastaan tuoda ne esiin, muun ohessa sanoilla, joiden viesti tuntuu olevan: tämä on nyt mitä on, mutta odotapa kun pääset toden teolla lähemmäs lahjojani. Ja siellä me hänet viimein löydämme, tiukassa topissa flyygelin takana, kynttilöiden valossa, kameran kiertäessä kehää hänen ympärillään kuin tulikärpästen piiri. Siinä on esimerkki valtavan kilpailevan joukon keskeltä innokkaasta ja lahjakkaasta nuoriso-orkesterin johtajasta, joka ulkonäkönsä ja olosuhteiden oikusta sai enemmän huomiota kuin muutamaa vuotta myöhemmin olisi enää ollut mahdollista.

Kun katselemme kaikki elämänalueet haltuun ottanutta bulgarialaisurosta bulgaria-laisessa musiikkivideossa, huolimatta kameratyön ansiokkuudesta, soitto-lahjoista ja muusta, lopputulos jättää edelleen jotakin toivomisen varaa. Mitä tämä on? Miksi edes nyt, kun tiedämme pianistimme todelliset aikeet sanallisen ilmaisun takana, emme ole tyydytettyjä? Syynä saattaa olla omaperäinen mutta samalla eräänlaiseen ilmaisulliseen tyhjiöön ennalta nauhoitetun musiikkinsa kanssa jäänyt esityskokonaisuus, jossa innokasta taiteilijaamme vedetään hämmennystä aiheuttavin seurauksin jossakin itäeurooppalaisen katujuhlan ja amerikkalaisen musiikkivideon sulaumassa. Lopputulos on juuri sellainen kuin sen voi odottaa olevan, enkä usko, että sen tekijät ovat tavoitelleetkaan enempää. Suoritus on sitä luokkaa, johon rahat ja suunnitelevien tahojen luovuus ovat riittäneet, mutta taideteoksena, joksi tämäkin ulostulo on laskettava, se jättää tyhjän kohdan juuri siihen paikkaan, jossa taiteellisen ilmaisun sydämen tulisi olla; siitä löydämme ainoastaan metaforan mentävän aukon. Toisin sanoen videoteoksen ’sanoma’ loistaa poissaolollaan. Konsertti koostuu neljästä selviämättömällä tavalla valitusta pianolle sovitetusta nykykappaleesta, ansiokkaasti soitetusta, mutta kokonaisuutena jonkinasteisen henkisen harkitsemattomuuden tuotteesta. Miksi tämän pitäisi häiritä meitä? Eikö musiikin tulisi riittää, varsinkin jos sen täytekakkua koristaa eurooppalaisen alkulehdon veistos? Vastausta tähän tyhjiöön emme pysty etsimään musiikista enempää, joten käännämme hetkeksi katseen kirjoittamiseen.

Kun ihminen alkaa kirjoittaa vakavasti ensimmäistä kertaa, tapahtumien kulku on verrattavissa siihen, kun ääntään harjoittelematon alkaa hyräillä ensimmäistä melodiaansa. Laulaminen, sitä ajattelee, kuinka vaikeaa se nyt voi olla, kaikkihan laulavat. Mutta niin vain nuotti nuotilta toiminnan monimutkaisuus alkaa paljastua, epävarmuus kasvaa, ja ennen kuin huomaakaan, äänne-elimistö alkaa tuottaa jotakin iänikuista kansanlaulua tai muuta melodiaa, jolla yritetään enää ainoastaan suojella itseä ja päästä ylitse yksilöllisen äänen häpeästä. Tämä mukavuusalueen yhtäkkinen haihtuminen saa ihmiset esittämään karaokessa salaa vihaamiaan kappaleita ja itse kustantamaansa seksivideota kuvaamaan kokoontuneen joukon nauramaan ilman mitään syytä. Tällainen voima on asioilla, joiden vaikeuden (ja oman mitättömyyden) ymmärtää vasta niitä tehdessä. Kirjoittaminen on ennen kaikkea kouriintuntuvan kykenemättömyyden ja kauhun paljastavaa toimintaa, eikä tulisi yllättyä, kun tilaisuutensa saanut jättääkin lähestulkoon kaiken haluamansa sanomatta ja liimailee vauhdilla sieltä täältä mukiinmeneviä ajatuksenriekaleita pieneksi kohottavaksi päivitykseksi. Ei liioin tulisi ihmetellä sitäkään, kun tämä ilmaisutapa, ja ainoastaan tämä, leviää maapallon jokaiseen kolkkaan. Jokainen kirjoitusyritys on riski, eikä ole merkitystä sillä, seisooko selän takana äidinkielenopettaja vai odottaako jossain kustantaja seuraavaa liuskapinoaan, samat lainalaisuudet vaanivat ketä tahansa kirjoituspuuhiin ryhtynyttä. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, riski tuntuu tavallisesti sitä suurempana mitä menestyneemmästä kirjoittajasta on kyse. Kuka tahansa taiteellisen ilmaisun teennäiselle alueelle eksynyt on yhtä suuressa vaarassa joutua naurunalaiseksi, oli hänellä takanaan minkälainen ura tahansa. Merkillistä kyllä, lääke tähän olotilaan näyttää myös olevan kirjoittaminen, minkä takia maailmasta löytyy Kalle Päätalon ja Stephen Kingin kaltaisia kirjailijoita, toisin sanoen niitä, joille kirjoittaminen – pelkkä kirjoittaminen – ei ole mitään vähempää kuin henki ja elämä. Pelkän kirjoittamisen makuun päässyt ei tyypillisesti lopeta koskaan eikä vetäydy viettämään epäilyaikoja, koska nekin veisivät aikaa pois tärkeimmältä. Ratkaisu kirjoittajan ongelmaan voi yhtä hyvin olla kirjoittamisen jatkaminen mielettömyyteen asti äityvällä vimmalla, mutta siihen päätyvien kirjoittajien kohtalona on myös usein painua uuvuttavuuden sumupilven alle, tai tulla tunnetuksi yhden tai kahden keskeisen teoksen kirjoittajana ja muutoin kirjallisena kuriositeettina, joka tapauksessa vähemmän kirjallisten ansioiden takia. Tähän joukkoon kuuluvat yhtä lailla Calderónin ja Lope de Vegan sadat näytelmät kuin Montaignen esseet, suurin osa Somerset Maughamin kirjallisuudesta ja lähes koko Umberto Econ kaunokirjallinen tuotanto. Ihmisillä, jotka yksinomaan elävät ajatellen ja kirjoittaen tämä riski on suurimpana.

Toinen kirjailijoiden ryhmä on kaikkea versomista vierastava joukko. He kirjoittavat yhden tai kaksi teosta ja katsovat sen jälkeen tarpeellisen tulleen sanotuksi (ja hyvällä syyllä!). Toisinaan kirjoittamisesta luopuminen johtuu henkilökohtaisista syistä, toisinaan olosuhteiden ja ’jo tapahtuneen’ aiheuttamasta mielipahasta, mutta yhtä kaikki kylmiltään lopettamisessa on oma ihailtava puolensa. Palataksemme kirjoittamisen ja kauhun teemaan, pelkkä lopettaminen on ratkaisu muiden joukossa, ei ollenkaan vähempi kuin jatkaminen, ja tämä tulee kyseeseen etenkin niiden kirjoittajien kohdalla, jotka ovat niin ikään aloittaneet heti tärkeimmällä teoksellaan tai huomaamattaan muuttaneet kirjallista kenttää ennen kuin ovat kunnolla päässeet alkuun.

Lopulta kiinnitämme huomion viimeiseen, nykyaikaa leimaavimpaan puolitaiteelliseen ja siinä samassa ilmaisuhaluiseen kirjoittajien joukkoon, ja heidän keskuudestaan löydämme pianistimme. Tätä ryhmää, joka on jatkuvasti vaarassa syrjäyttää kaikki muut, ei voida moittia ainakaan taloudellisuuden puutteesta. Minuutin tai kahden ylittävää tekstivirtaa heiltä ei yleensä pysty löytämään, eikä suurin osa taiteen suuremmalta suojakankaalta kirjoittamiseen ponnahtaneista pyri väittämään puolileikilläänkään olevansa kirjoittajia sanan missään syvemmässä merkityksessä. Jokainen heistä tunnustaisi välittömästi kirjoittamisen ’tärkeyden’ ja kuvaisi itsensä jopa kirja kädessään osoittaakseen tukensa, mutta kirjoittajanelämän synkempään kurimukseen, sinne missä yksinäinen kamppailu kaiken aikaa kuuroutuvassa ja sokeutuvassa maailmassa paljastuu irrallisena vaikeuksien voittamisesta ja sydämen suuruudesta, sinne heistä ei laskisi itseään kukaan. Kaikki tämä on läsnä kirjoituksessa, jota olemme käsitelleet. Se on suoraa jatkoa sille jaarittelulle, johon teatteri- ja musiikkiopettajat sortuvat silkkaa ammattitautiaan, kun takana on huonosti nukuttu yö eikä seuraava pedagoginen ajatus ota kirkastuakseen. Eteenpäin jatkamisesta ja vastuun ottamisesta puhutaan, kun oppilaalle pelkkä ”jatka soittamista” ei tunnu riittävän; kun mitään lohdullista yleiskattausta ei löydykään eikä taiteellinen ymmärrys pysty kasvamaan kuin hitaasti ja monien takaiskujen kautta.

Ottakaamme esimerkiksi lause “I am strong believer in forging your own way forward with total and complete responsibility of what is happening”. Kun missä tahansa nykytekstissä käytetään ilmaisua uskon vahvasti, sillä yleensä tarkoitetaan jotakin niin yleismaailmallista, ettei siihen vahvasti tai heikosti uskominen tee minkäänlaista eroa, tai kyse saattaa olla jopa päinvastaisesta elämänkokemuksesta. Pelkästään tällä toteamuksella ja sen tuottaneella ontuvalla englanninkielisellä rakenteella kirjoittaja onnistuu hämmentämään enemmän kuin valaisemaan. Raudanlujuus on lainauksessa niin ehtymätön, että se ylittää myös ristiriitaisen asioiden tilan (’mitä tapahtuu’), josta kuitenkin otetaan vastuu niin kuin kaikesta muustakin. Nämä saattavat olla elämäntaitokurssilta poimittuja suodattamattomia ajatuksia tai kenties näyte kielestä, jota pianistit ja muut soittajat käyttävät toimissaan – joka tapauksessa heillä on musiikki, miksi heidän täytyisi haaskata aikaansa vielä sanojenkin hiomiseen – mutta tämä yhtäaikainen kovuus, lähestulkoon armottomuus, jolla suojaudutaan lukijakuntaa ja kaikkia kuviteltavissa olevia maailman kauhuja vastaan, ja sen kummallinen kääntöpuoli, jossa elämää syleillään ja vaikeudet voitetaan sydämen kyllyydellä, saattavat kertoa meille kaiken, mitä on mahdollista tietää kauniista ja menestyksekkäistä ihmisistä soittimien takana. Kirjoitukset eivät heidän ajatuksiaan onnistu valaisemaan, mutta tärkein viesti tulee kuitenkin läpi: tämän on kirjoittanut ihminen, joka voitti vaikeutensa, antoi soittimelle kaikkensa, näytti uupumukseen saakka hyvältä niin tehdessään ja silti onnistui kirjoittamaan siitä muutaman rivin.

Erinomaisuuden musertava voima pitää aikaamme otteessaan. Kukaan ei pääse pakoon kaikkea ymmärtävää ja dokumentoivaa tilannetta, kaikkein vähiten erinomaiset itse. Oli kädessä mikä tahansa musiikkiopiston diplomi, nyt on katseltava olan yli sellaisella tahdilla, että hartiat pysyvät treenattuina pelkästään tästä toiminnasta, ja vatsan pitää litteänä sosiaalisen paineen solmu, joka ei ole höllentyäkseen. Kukaan, runoilijakaan, ei pääse vapaaksi ulkonäköpaineista, ja kamerat ympäröivät kaikkia taiteen tekijöitä. Moni ryhtyy rakoilemaan sosiaalisen vaikuttajan ja elämänpohdiskelijan suuntaan, kunnes vihdoin kamera laitetaan päälle itse omassa kodissa, ja niin ihmisestä alkaa kuoriutua ulos lopullinen pièce de résistance. Ja niin kuin lähes kaikkien taideteosten kanssa käy, mikään ei ole koskaan aivan viimeisteltyä, jotkin osat ovat aukottoman erinomaisia ja joistakin voitaisiin kiistellä seuraavaan maailmaan saakka. Mutta juuri nyt meidän on tehtävä tarkennus, nimittäin tämä ei ole mikään maailmanlopun kauhistuttava kohtalo, joka avautuu edessämme, vaan tämä on kertomus onnellisuudesta. Pianistissamme tapaamme ihmisen, ja kirjoittajan, joka on kaiketi niin onnellinen kuin ihminen voi olla, aina oman kokemuspiirinsä rajoja myöten. Pelkästään se, että on mainittava elämän ajoittainen haasteellisuus, kertoo meille, kuinka heikosti joillekin ihmisille tällaiset kokemukset jättävät jäljen. Mutta kokemuksia kuitenkin on, kauneuden takana, täyteläisten huulten ja lihasten toisella puolella on yhtä ja toista vaikeutta, jolle ei vieläkään ole tilaa menestystarinassa, eikä sen yksityiskohtiin voida kajota siitä pelosta, että koko vaikuttamispyrkimys murenisi pois. Siksi jäljelle jäävät we face challanges ja we cannot dwell in the past ja näiden totuuksien rauhoittavassa yrttikylvyssä rentoutuva lihaksikas ja hyväntahtoinen kaiken kulttuurin lähettiläs. Hän voi vähätellä ulkonäköään, vitsailla sen kustannuksella tai ohittaa sen kokonaan, hän voi naamioida viestinsä johonkin tekniseen kuvaukseen (’olen huomannut, että aamu on paras aika yrittää parastani’ tms.) tai hän voi yksinkertaisesti ilmaista jotakin vastakkaista lainaamalla jotakuta itseään suurempaa ajattelijaa tai vuodattamalla jokamiehen elämänoppinsa juuri ja juuri kasassa pysyvän englannin avulla seuraavaan kauneuskuvaan saakka, mutta hän ei voi estää omaa erillisyyttään eikä yksinäisyyttään tulemasta läpi. Erinomaisuus, niin kuin pystymme näkemään, on pelkästään erillisyyden hienostuneempi muoto, mutta sellaisenaankaan se ei ole taidetta, koska taide ei synny paremmuudesta eikä liioin maailman pitelemättömästä rakastamisesta. Se ei synny bulgarialaisuudesta eikä väärinymmärryksistä tai vaikeuksien voittamisesta. Taide syntyy ainoastaan taiteellisesta toiminnasta, ja vaikka sen hautaa tuhansiin elämänkohennusteksteihin, sen tarvetta ei silloinkaan pysty tukahduttamaan. Me aistimme taiteen mentävän aukon, vaikka se olisi pelkkää puuttumista muuten täydessä ja täydellisessä maailmassa.

Haluan ennen kaikkea sanoa, että edellä kuvaamaani toimintaa, jonka edessä yritän karistaa armottomuuteni, yhdistää tietoisuus riittävästä hyväksyttävyydestä. Saadakseen riittävän kasautuvan hyväksynnän sosiaalisen kuninkaan, oli hän taiteilija tai vatsalihasten asiantuntija, on puhuttava jostakin muusta kuin siitä, minkä paljas silmä näkee. Tämä on vanhimpia esittävän taiteen totuuksista: älä puutu ilmiselvään, vaan anna sen huolehtia itsestään. Mutta silloin, kun asian ytimeen niin sanotusti päästäisiin käsiksi, harmillisen moni jättää ensimmäisenkin kiven kääntämättä. Menestyksestä puhuminen on niin kuin mikä tahansa vaikea filosofinen toimi, samassa ryhmässä elämänvaikeuden, epäilyksen, tuskan, onnellisuuden ja monen muun sisällön kanssa. Sen käsitteleminen sanan varsinaisessa merkityksessä on kenelle tahansa huomattavan vaikeaa, lähestulkoon mahdotonta. Mutta vaikeus ei kuulu ihmiskuntaa rentouttavaan välinetodellisuuteen. Siihen kuuluu jotakin muuta. Siksi sanat kaikuvat tyhjyyttään, yhtä tekstiä ei erota toisesta, ja vaikka halun herättävä kauneus on varmasti paikallaan, moni muu asia ei, puhumattakaan mistään yhdessä viisastumisen mahdollisuudesta, ja kaikkea, kerta kaikkiaan kaikkea, varjostaa kielellinen välinpitämättömyys, kaikkien inhimillisten vajavuuksien äiti. On ironian oikku, että nyt kun itsensä voi tuoda leuat loksauttavalla tavalla tykö videoin ja äänin, mikään ei pelasta sanallisen ilmaisun riittämättömyydeltä, eivät neljä tuntia kuntosalilla, eivät ’illoiksi muuttuvat’ loppumattomat pianoharjoitukset, nämä eivät korvaa ajattelun ensimmäistä jatketta kieltä eivätkä sen naurettavia, järjenvastaisia vaatimuksia kaiken muun jo selättäneelle. Kun ensimmäiseksi oppimamme tuijottaakin meitä viimeisen opiston viimeisen kurssin jälkeen yhtä armottomasti kuin aina ennenkin, silloin kauhu alkaa kasvaa uusiin mittoihin ja ymmärrettävästi on suojauduttava tältä iänikuisen älyn haasteelta. Ehkä nousee syyllisyys siitä, miten vähän kieleen kiinnitettiin huomiota vielä kun siihen oli mahdollisuus, kuinka se otettiin itsestäänselvyytenä, ehkä haudatut kirjoittajanhaaveet alkavat nousta kohti tietoisuutta. Oli tilanne mikä tahansa, käy niin että uupumukselle annetaan lopulta valta ja kieli työnnetään kauas pois, johonkin pyhään paikkaan, jossa sen arvo etäisesti tunnustetaan, mutta samalla pidetään mielessä, ettei yksikään elävä ihminen vahingossakaan vaeltaisi tuollaisille kaukomaille – varsinkaan jos hän haluaisi elää ja nauttia! Niin nautinnollinen on tämä kielen alistusoperaatio, että se patologisoituu ja ottaa haltuunsa kokonaisia maita ja kulttuureja. Tässä on siis vihdoin tilanteemme kokonaiskuva. Siinä elävät sekä kaiken syvemmän kielellisen ilmaisun jättäneet että ne, jotka pitävät kiinni kuolemaan tuomitusta pakkomielteestään saada oikeat sanat oikeaan järjestykseen, ja jokainen pystyy näkemään, kummalle olemisen tavalle on tilausta, kun kaikkialla riehuvan viestien ja elämänfilosofioiden kakofonian riekaleet täyttävät taivaan. On kuin saapuisi kaupunkiin sen antauduttua vihdoin pitkällisen taistelun jälkeen ja katsoisi, kuinka paljon pystyy vielä ymmärtämään näkemästään, toiveikkaana ja ihmisyyden rippeitä pääkopassaan hautoen, mutta edessään lohduton näky: jotakin tunnistettavaa, jotakin harkittua, jotakin älykästäkin – kuolettavuuden meressä.

ON TAR ART

Live or die, life is really short and it’s meant to be lived. Everyone gets to choose and never give up. I’ve been on airplanes millions of miles everywhere. It’s my passion. You get on a plane that is going towards the unknown and you are told that you are welcome. That’s when I feel alive. I have met many people, some of them have stayed in my life, and some have not. You shouldn’t be afraid of life; you should live it with a smile and courage. You never know when the last day will be.

an online post

When the British playwright and screenwriter David Hare was meeting with Steven Spielberg sometime after the release of the film The Hours, which he had written, Spielberg said to him confessedly: “Everyone knows you have written the best screenplay of the year”, after which the renowned director looked down. It was in that moment Hare realised that he had not received Steven Spielberg’s vote for the Academy Award for the best screenplay of the year.

Now that the worst of awards presented to film are over for another year, some universal truths remain and are nowhere as noticeable as in how Tár, the film written and directed by Todd Field, dwindled away with hardly any of the more prestigious trophies in its wake. This is not to say that the impact of this highly ambitious and artistic film – both features to elicit frowns and uncomfortableness – cannot be felt even after many days of seeing it. As a piece of cinema, Tár, like its eponymous central character, stands alone, not entertaining enough to relax its viewer and not poetic enough to permit a full dismissal upon seeing it. For those who have become aware of the film merely as a cultural curiosity it represents exactly the kind of target for unbridled anger we have come to expect from cinematic art, now more than ever, when our universe is in constant danger and needs periodic rescuing from superhuman beings. What, says the moviegoer, to watch a lesbian conductor do what? What for?

Tár, like all great works of art, is about many things and hardly any of them are explicitly on its surface. It is simply not possible to walk away from it spouting conclusions such as life-affirming, tragic, gorgeous and mysterious, without the awareness of a more buried uneasiness undoing any full take on the experience. No sigh of relief for this work, no ‘putting cinema to its place’ without the guilt from a tendency to unculture oneself; to not have to face the world of contradictions or the questions (all of the deeper questions) still unanswered. In a word, no escaping from art. When a powerful work of art is presented to the public it is rarely met with universal praise or an immediate acceptance, because artistic expression – real, deep-seededartistic expression – cannot be met with indifference or banality. It can be banned and constricted, but to have a real take on it one would have to – heaven forbid – take a closer look, and in this act the socially acceptable veil of an approach to art (when so much of it is now restricted to demonetised no-longer-than-a-minute appearances to be glimpsed, swiped and forgotten) starts immediately to come down. Similarly, when a person is truly heard, and this is naturally one of the themes of Tár, only two things remain, a recognition through empathy and the stubbornness of a refusal.

To ignore the highest form of cinematic art is akin to refusing to see the world as it is. By saying no to a work of art the consumer (of culture, of life) is choosing a less cultured path, something to contain an ultimately boundless existence, and puts an importance on a hierarchy that is there to comfort and to lull to sleep, in shifting variations, but never far from the underlying message that art is in its place to service a society and the values within, and never the other way around. When a film such as Tár comes along, this agreement is in immediate danger of starting to disintegrate in the mind of the viewer. Watching a film seems an activity simple enough, safe even, and yet there are occasions when something outside of control starts emerge, the near-lifeless undercurrent starts to move, and at last the voice of an artist is heard. It pierces through political discourse, conversations about opportunity and rights, the truth about what remains important, through infrastructure and culture itself, and finally reaches the heart of the matter, morality. It is here that the greatest danger of all is revealed. The protecting and seemingly benevolent forces that run all the way through to the most revered institutions in a society (therewithin the ‘message’ to the masses) start to tremble with the slightest suspicion of art running wild, and while recent developments would suggest that the acceptance of the artist is gaining more footing than before, certainly in Western countries, this is quickly being replaced by the story of a societal awakening, of a country correcting its course, and hereupon the appeasement of any and every neglected sector of artistic people, now indistinguishable from other neglected groups, and the qualified critic who is inseparable from the one who simply gathers a following.

Nowhere is this take on art present as vividly as in the American film industry. The existential struggle that is ravaging through it on every level is narrowing many of its freer qualities, among them the celebration of art for art’s sake. The cultural shift has taken on such politically subverting elements that there is now one question to settle before all others: to remain American through and through, how can cinematic art continue to be a part of its surrounding society? To this day the greatest outcome of this struggle, still universally seen and heard, is the Academy Award for the best film of the year. I have no desire to take a stance here on whether films are political, since all art in one form or another is political, but to define the grievous destiny of cinema more accurately, it can be said that as much as artistic work remains political and in dialogue with the political forces of a society, it is equally a reflection of the kind ofpolitical environment that surrounds it. To remain free in one’s art, there are ultimately only two routes to take. Either the work is subjected to a specific political goal, however vague in detail, or the political discourse is made aware of itself, not only by criticising it, but by creating art powerful enough to illuminate the flaws of a unified vision for the world.

But what does it mean to step away from society itself? In the first place, the artist refuses whatever notion is given as the way things should be. This is no small feat, for if we keep with our example of the most dominating form of them all, the American art, to turn away from or to even show indifference towards a literally potent, unrivalled industry (as with entertainment, so with military), one is turning away from the American exceptionalism and the American dream, its liberal forces, its joys and abundant gifts, the promise of a unified world under one banner, and to a certain extent from behaviour and morality itself. Artistic work that refuses to show what should be and instead turns its focus on what is cannot be celebrated by a culture that is more concerned with an image and an impact on the world than on an authentic view of what there is behind a press conference pamphlet, and this is true of most Western cultures. The time we are living is terrible for art for art’s sake, because a social stranglehold is now forbidding financial forces from finding interest in the complexity of human life, and instead a light is shone on the relentlessly redeeming qualities of it; a heroine must rise, lost connections must be mended, forgotten truths remembered, obstacles overcome, and all human complexities resolved. In a phrase, good must continue to prevail. From here we return to Tár.

Todd Field’s third film has mostly been criticised for being pretentious and brooding, and this reaction culminates in the reception of the acting by Cate Blanchett. Works of art that address directly one or two of the inconveniencies that are present in the act of viewing itself are periodically pushed back and criticised for doing precisely this. When a film begins to communicate on the level of the awareness the viewer is having about the ongoing viewing, reactions are bound to be varied. It is easy to ironize this exchange, and the latter period of cinema is noticeably full of irony. In some ways this is an era of entertainment that can only be described as ironic, when budgets and brutalities are beyond comprehension, and the ever-expanding ‘messages’ are those of security, salvation, awareness, and acceptance. But when a film does not make a mockery of its thematic depth, when it doesn’t shield itself against the ironizing gaze, but rather opens up to represent a simple channel for conflicting human responses, when it neither shakes up nor pacifies, it has the potential of turning into an occurrence of a truly artistic experience. Among the many unspoken agreements the public is now having with cinema is that it can represent life in all kinds of ways but not become a part of life. Sitting in a movie theatre is still by and large an escape from something unbearable by itself, and however briefly, perpetual hope descends to eradicate a looming responsibility, and a life without art. Tár is a film that by all accounts cannot be enjoyed completely personally, and in fact it can be argued that this is one of its objectives, in other words, the refusal of anypersonal relief. The judging eye is put to the test, and the work of art finally stares back, as if to say, “This is what you are, no more than this, no less”.

Another point of contention though less frequently articulated is the intelligence of Tár. Popular artistic entertainment puts itself at risk by becoming intelligent, and the intelligent actor is the bearer of disappointment felt by the offended viewer. Thinking is still largely unacceptable activity in a movie theatre, and thoughts that are not easily articulated, worse still the ones that need illuminatingrather than verbal expression, eat away at the promised sense of comfort one is meant to experience before anything else. Artists the world over are accused of making a point about creating art, and this is faithfully presented to them as though the thought had never occurred to them in the first place, but a finished work that can withstand the entirety of accusations is closer to a monumental existence in a literal sense; not separate to the experience the shorts-wearing, phone-operating obedient tourist is having at the pyramids of Egypt or the Colosseum. There are moments when the ridiculousness of the endeavour rushes to the head, and the following thoughts are inevitable: What are we doing with these ruins, what is the point of them? What if we simply blew them to bits and carried on with our lives? Who would suffer from it? Ancient Egyptians? Romans? Once again, these are themes of Tár. Artistically speaking, the film is at its highest when depicting the preciousness of art, the obsession surrounding it, and the three letters easily rearranged to ridicule and obliterate it. It speaks as much to radical student theatres as it does to the concert-going public, but only a great artist, someone at the absolute peak of their craft, is able to communicate within that sweet spot, where art is both revered and frowned upon, without the viewer ever being absolved with a ruling. In the marriage of Todd Field and Cate Blanchett this resonant force is present in rare form.

The arrangement of counter forces in Tár is truly all-encompassing: women composers and conductors, lesbians, European life, high art, wealth, languages, exotic landscapes, psychology, female relationships, nazis – one building block after another saying to the man holding the financial reins: no, no, no, and for the last time, no. And yet the images that linger in mind days after seeing the film are of ordinary quality, more allied with how the experience of the world has now become to millions of people, to the vast mass that can now travel, enjoy culture and the arts, and have every opinion about life – in short, a vision of luxurious banality. We see a person coming home wheeling a suitcase late at night, we see corridors of hotels, we see an exotic waterfall, we see calming rivers, we see Berlin in all its worn-out polyphony, we see concert halls, European cafés, parks, good-looking and well-dressed people wrapped in thought, and things, things and more things. This multitude of things is what keeps Tár from becoming a purely elitist work. The viewer is the continuation of Lydia Tár, flawed and in a sense having accidentally stumbled into the world of classical music, eventually being held captive by the assigned position – as the conductor, as the film critic – and yearning for some kind of relief, of humanity even, where titles and past failings can finally wash away to reveal a person like any other, with as much potential for love and destruction as anyone. A film that can communicate to all levels of society in such expansive ways is popular art in the truer sense. Upon seeing it, Tár can be denounced, but it cannot be diminished in its effectiveness. It is the cinematic equivalent of a citizen stopped walking through a busy metropolis by a sudden political or humanitarian plea. Nothing quite hits the tax-paying consuming body like a foreign cry for assistance. In this shared understanding, in this intelligence, lies our real predicament. The viewer cannot help the opinion forming, as Lydia Tár cannot help being the great artist and behaving as such, and there is no unaffected state to return to anymore, for to denounce anytake on the film is to denounce one’s own intelligence, the very core of human existence and the source of cinematic art, among other things.

What I have wanted to say in this essay is that while there has been universal praise for the film Tár, there is something to be said about the fact that at the greatest film event of them all it was all but neglected. Not one Academy Award was presented to this film, and I cannot think that it didn’t have something to do with the seemingly more challenging aspects of it, with its unapologetic mixture of simplicity and complexity, of artistic and of decrepit, of East and West, and of being neither here nor there, and the greatest sin of them all, of not being about one universally understandable thing, or the kinds of things films are meant to be about, such as the importance of family, realizing one’s own value, making amends, overcoming insurmountable obstacles, finding a voice, etc. Surely a popular film cannot only be about art? But there it is, an artistic film like none before it, one not produced by recycling what is soothing or shocking to the moviegoer’s mind, but rather by pushing to the front that which is unpopular and nevertheless unquestionably still there, like the event from our past we wished to forget so badly we nearly succeeded at it over many years, until for whatever reason and quite disagreeably it surfaces again, forcing us to bear the entirety of our failings, of still remaining human despite our perfected story. But for all the film’s rawness, Tár is perhaps most surprisingly not unpleasant. (Another stroke of incredible artistic luck.) On the contrary, its viewing is mostly an enjoyable experience, and furthermore powerful in that it manages to introduce a character that has been missing not only in cinema but more pathologically in the attentive political discourse at large, and by default the consciousness of the citizen: the fearful, uncertain leader.

The discomfort felt at morally ambiguous deeds are no more than the fears of the experiencing witness manifested. We are unnerved by bad behaviour and simultaneously drawn to it, and a story that succeeds both at giving us space to purse our lips and position our noses for a downwards lookand simultaneously awaken our bloodthirst is worth the price of admission alone. Consider the climax of Tár, where our floundering protagonist charges the stage of a concert hall and pushes the substituting conductor down from the podium. What could be more inappropriate? What more embarrassing? How could anyone have misjudged their response so completely? And still, Lydia Tár isn’t entirely wrong. Even here, when her struggle for art is at its most absurd, her actions are not unrecognisable. Who hasn’t thought about what it would be like to conduct an orchestra or do anything in front of a full concert hall, inappropriate or otherwise? In addition to this, the greater themes of the film are revealed in this scene. This is what wewant from an artistic experience, this what we expect from a civilised society; an evening of classical music must be a safe space, certainly after tickets have been bought and behaviour fitted to the occasion.

Tár brings to mind two films of somewhat equal substance, Black Swan and The Square, but the main difference here is a lack of terror and an addition of empathy. The company of Lydia Tár is not altogether unpleasant, and at moments it is the very opposite of this. At the end she gets nothing less than what she deserves, and she bears her fate finally with surprising dignity. After the unbearable Europeanness and a few glimpses of New York, Tár is cast off to two locations where high art isn’t – at least not in the sense in which we consider it. Both places are interestingly left undefined. First we see the conductor return to her humble American beginnings in a detached suburban house, firstly to rekindle her love of music and conducting with VHS cassettes and in the next moment to be brutalised by her unsympathetic brother calling her Linda – again, when is the particular dynamic of families of artistic people ever discussed? –, and finally Lydia Tár leaves her Western surroundings entirely and ends up living, and conducting, in an unspecified Asian country. There are a few references to Marlon Brando, but otherwise we could be anywhere from India to Indonesia, at least to the forever-traveling eye. It is hard to think of a more appropriate ending if one wanted to pull the rug from under the all-knowing, all-seen cultured audience who has at long last concluded that it has been watching a film about somebody unknown to it. And then without warning the ultimate discomfort falls upon the viewer. A tropical landscape fills the screen, no language is understood anymore, and the way in which most people on the planet have been living all along, with very little prospects of change, is simply dropped to silence a self-important voice. All of this is pretention, of course, we have not left our comfortable cinema seats, and the difficult question about human value lingers to unite those who have never seen life outside a Western city, and those who dreamed of making it to be big city and sometimes in this process left their home countries far behind, the environmentally savvy and the pure consumer alike, all are united by the awareness of a paradoxical, counter-intuitive world we must share in one way or another, one which cannot really be discussed away nor made sense of with a soothing turn of a phrase. This world can only be looked at, and in this undertaking there remains no greater approach than art.

Itärajalla ei mitään uutta

Perinteinen Suomen kartta on noin puolen ihmisen mittainen suorakulmio, siinä on korkeutta enemmän kuin leveyttä maan hahmon mukaisesti, ylhäällä se päättyy Barentsinmereen ja alhaalla hieman Tallinnan jälkeen. Varsinainen kohde on rajattu kartalla tarkasti tummalla katkoviivalla maa- ja vesialueita myöten. Suomi maastoineen on väritetty asianmukaisesti, joet ja järvet on merkitty ja nimetty, samoin kaikki maaston vaihtelut, idässä ja pohjoisessa maan väri muuttuu vaaleammaksi maaston korkeuden mukaisesti, muualla näkyy sinistä ja vihreää. Suomen ulkopuoliset maa-alueet on jätetty valkoisiksi kuin koskemattomassa värityskirjassa ikään, mutta riittävän suuren kartan kokonaisalueelle mahtuvat niin Tukholma kuin Pietari.

Tällaisia karttoja löytyy virastoista ja yleishyödyllisistä laitoksista, joissa ne pölyttyvät vuodesta toiseen, ja silloinkin, kun kartta ei ole alkanut kellastua tai halkeilla Norjan rannikolta tai Suomenlahden eteläreunalta, siihen ei yleensä kiinnitetä suurempaa huomiota. Vain tilanteissa, joissa kahvipöytäkeskustelu kääntyy kesämökin sijaintiin tai Lapin-matkaan, havahdutaan kartan olemassaolosta ja noustaan tutkimaan ajoreittejä ja luonnonpuistoja, kuitenkin enemmän rauhoittumistarkoituksessa kuin missään muussa. Mutta jos Suomen karttaa todella katsoo, jos lähestyy sitä kuin jotakin eksoottista seinävaatetta, päättämättä ennalta, mihin tulkintoihin tuo tarkastelu saattaa johtaa, voi havaita joitakin maantieteellisen todellisuuden kannalta merkittäviä seikkoja. Ensinnäkin kartan alaosaa hallitsee järvien ja metsäisten alueiden täyttämä ja sen ympäröiviin vesiin rajautuva maa, joka purkautuu alakulmastaan lukemattomiksi saariksi, ja ne jatkuvat erikokoisina rykelminä lähes seuraavaan mantereeseen saakka. Tämä on paljaalle silmälle ja muusta sekoittumattomalle tietoisuudelle jotakin sellaista, jota voitaisiin kutsua Suomeksi.

Kun siirrytään karttaa ylöspäin, samankaltainen maisema jatkuu aina Pohjanlahden päättymiseen saakka, mutta sen jälkeen se alkaa muuttua joksikin muuksi. Maaston vihreys katoaa ja sen mukana suurin osa ihmiselämän jäljistä, kaupunkeja on enää hajanaisesti eivätkä ne muodosta suuria keskittymiä. Vieraat kielet ilmestyvät suomenkielisten paikannimien rinnalle, ja joidenkin yksittäisten kohoumien ja suurempien järvialueiden jälkeen Suomi lopulta päättyy. Rajan toisella puolella on enää pohjoinen Norja, joka ei herätä suurta mielenkiintoa eikä näytä avaavan edustamansa maan kokonaisuutta enempää kuin Utsjoki avaa muuta Suomea. Kun palataan karttaa takaisin ja siirrytään niin ikään perisuomalaista aluetta kohti oikeaa, jotakin samanlaista tapahtuu kuin ylhäälle kuljettaessa. Jälleen maasto alkaa muuttua, vihreä vaihtuu paikoin keltaiseen, asutuskeskukset vähenevät ja Suomi päättyy katkoviivalla merkittyyn rajaansa. Rajan takana väritys katoaa ja valtavana tuntemattomiin jatkuvan alueen hajanaisia paikkamerkintöjä lukuun ottamatta tiedoksi annetaan vain sen nimi, joka Norjan sijaan herättää kyllä tunteita ja herättää niitä enemmän kuin kaikki muut Suomea ympäröivät sanat yhteensä: Venäjä.

Olen käsitellyt edellä tietoisesti Suomen kartan käytännöllistä ulottuvuutta, sellaisena kuin se näyttäytyisi ummikolle tai asiasta esimerkiksi vain esteettisessä mielessä kiinnostuneelle. Suomen kartan henkinen ulottuvuus on jotakin aivan muuta. Itse asiassa on lähes mahdotonta löytää karttaa, joka olisi olennaisesti vapaa siihen vaikuttavista poliittisista ja tunneperäisistä voimista. En halua sanoa, että kartta jollakin tavalla muuttuisi sitä tarkkailevien silmien vaihdellessa, mutta sen elementtien merkitys rajoista paikannimiin ei ole kahdellekaan siihen tarttuvista sama, eikä siis maan karttaa, Suomessa eikä muualla, voida katsoa katsomatta samalla omaa osuutta sen henkisessä muodostumisessa. Maan kansalaiselle pelkkä ajatus kartasta on usein eräänlainen sisällä palava ja rauhaa antava soihtu, sekavienkin aikojen keskellä yhä ehdottomat, kyseenalaistamattomat rajat tarjoava ja tunteet tyynnyttävä näky. Asia voidaan nähdä tätä vielä voimakkaammin, sillä monelle oman elämänsä solmuissa kamppailevalle ja merkillisesti häntä ympäröivän valtion tapahtumista erilliselle yksilölle syyksi jatkuvasti vaikeaan henkilökohtaiseen tilanteeseen saattaa hyvinkin osoittautua maan katkera menneisyys ja siellä tuhotut ja menetetyt alueet, tai yksinkertaisesti jonkin luonnonilmiön antama ja täältä ikuisuuteen kaikuva selitys ‘asioille, jotka vain ovat’. Suomen tapauksessa tähän jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvat sellaiset ilmaukset kuin ’täällä Pohjantähden alla’, ’Suomen muotoisen pilven alla’, ja monet laajalle levinneet kokonaisasenteen paljastavat laulut ja runot, kuten Lapin kesä.

Mitään maan karttaa ei voi irrottaa sen lukuisista merkityksistä, ja jos kiinnitetään huomiota kaikkein ehdottomimpiin kartan rakenneosiin, kuten aluerajoihin, huomataan melko pian, että samoihin kohteisiin pystytään suhtautumaan niin ahdistuksella kuin välinpitämättömyydellä. Itselle ymmärrettävän maan päättyminen on joka tapauksessa käsityskyvyn ulottumattomissa ja pakottaa ihmisen nöyrtymään, sekä hänestä lopullisesti irrallisen luonnon edessä että sellaisten itsepintaisten inhimillisten voimien tähden, jotka yrittävät vakuuttaa hänelle, että asia on päinvastoin; että hän on sittenkin luomakunnan huipulla, oikeutettu piirtelemään viivojaan ja kutsumaan alueita omikseen. Jos venytetään mielikuvitusta eikä nähdä Suomea monoliittina tai taivaalta tipahtaneena valmistuotteena, ja aletaan tutkia, millaiset ovat tosiasialliset rajat, jotka muodostavat jo itsestäänselvyydeksi muodostuneen maan, asia muuttuu nopeasti monimutkaisemmaksi. Vesialueet ja Lapin luonto sikseen, kun alkaa katsoa Suomen idänpäätöstä, kun lähtee liikkeelle Haminan alta ja etenee lähes unohduksiin painuneiden paikannimien ohi koillista kohti, ei pääse kovin pitkälle, kun joutuu pysähtymään ja palaamaan takaisin. Jokin matkan alussa ja sitä oikealla pyyhkivässä valkoisessa massassa ei sittenkään tunnu oikealta. Tunne on voimakkain heti Lappeenrannan itäpuolella, mutta tuntuu eri vahvuuksilla koko rajamatkan ajan, ja kun katsetta siirtää taaksepäin, käy repaleista janaviivaa ylös ja alas, mielessä muodostuu lähes huomaamatta, vailla mitään tuntuvaa ponnistusta yksi ajatus: tämä ei näytä luonnolliselta. Syy ajatuksen ilmestymiseen ei ole varsinaisesti historiantiedossa, ja vaikka katkerat tosiasiat kalvavat eri tulkitsijoita eri asteilla tänäkin päivänä, kuka tahansa pystyy katsomaan Suomen oikeaa alareunaa ja toteamaan, kuinka järjettömästi vedetty viiva siinä erottaa kahta aluetta toisistaan.

Millaisia kauhuja kiistanalaisten raja-alueiden yllä leijuukaan. Suomen uudelleen sovittu eteläisempi raja näyttää sen sopimuksesta tietämättömällekin joltakin tahallisesti mahdollisimman syvälle emämaahan vedetyltä esteeltä, niin kuin ne, jotka sen sinne siirsivät, olisivat sanoneet: ”Pysykääkin siellä, te suomalaiset!” Ja suomenpahanen, millaisen uhan se aiheuttaisi tiukkarajaisen alaosansa oikealla puoli maapalloa jatkuvalle Venäjälle! Pelkkä ajatus on mieletön. Tulehtuneimmillaan Suomen nykymuoto on edelleen Etelä-Karjalan alueella (ja osaksi aivan pohjoisessa kärjessä syistä, joihin palaan myöhemmin), ja niin kuin Suomi valuu vasemmasta alareunastaan jäljettömiin, sen kaiken johdonmukaisuuden takia kuvittelisi valuvan myös oikeasta reunastaan, mutta toisin on käynyt. Mitä suomalaisuutta tai suomensukuisuutta äkkipysähdyksen takana on koskaan voitu kuvitella olevan, se on kadonnut kuin värittämättä jätetty katseen ulkopuolinen kartta-alue. Voimme puhua häviöstä, mutta kamppailussa, jossa jotakin aluetta halutaan kutsua omaksi, ei ole voittajia, vaan katkera kiistely sellaisenaan paljastaa jotakin yleisinhimillistä ja jatkuessaan sivuuttaa ennen pitkää muut tärkeiksi julistetut tarkoitusperät. Syitä tähän on vaikea löytää. Saattaa olla, että halu omistaa alueita ja nähdä niitä nationalistisen mielenlaadun suodattamina on vain jotakin ihmiselle luontaista, jonkinlainen itsepintainen taipumus, jota hän ei pysty ymmärtämään lyhyen elämänsä aikana.

Maiden väliset raja-alueet ovat yleensä tarkan sijaan kuin otteita päiväkodin värityskirjasta, jonka neljävuotias on käynyt innokkaasti läpi. Usein pitkien selkkausten jälkeenkään puuvärisotkun keskelle vedetty oikeaoppinen viiva ei vastaa enempää alueen todellisuutta eikä sen molemmin puolin osattomiksi jääneiden toiveita kuin minkä lapsi olisi tuottanut suuren teoksensa äärellä. Jotakin on siinäkin, että suurin osa nykypäivänä ymmärtämistämme rajoista määriteltiin aikana ennen kuin oli mahdollista irrottautua maapallosta ja todella tarkastella lopputulosta. Kun avaruuteen lopulta päästiin, kuinka erilaiselta kaiken täytyi näyttää omin silmin katsottuna. Jos taas siirrytään ajassa taaksepäin, löydetään joukko miehiä strategiapöydän ympäriltä siirtelemässä pienoismalleja ja pikku-ukkoja, tyypillisesti katseissaan pelkkää vakavuutta. Sodalla leikkiminen muistuttaa värikirjana annetun maailmankartan läpikäymistä. Leikin tarpeellisuus ja nautinto piilotetaan totisuuden alle, mutta siellä ne ovat, ja jos rinta-alassa ei tuntuisi riemua, kun karttakeppi työntää mielikuvitusjoukkoa kankaalla eteenpäin, koko vertauskuvan merkitys katoaisi ennen kuin päästäisiin sen tosielämän vastineiden äärelle. Suomalaistilannetta kuvaa esimerkiksi se, että katkeruutta saatetaan yhä kokea katseltaessa itärajaa kartalla, mutta tuskin on nykyihmistä, joka on seissyt Imatran metsässä ja huutanut tuskaansa Venäjää kohti.

Raja on olemassa pääasiassa kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on, että raja jatkaa olemassaoloaan niin kauan kuin sen olemassaoloa kunnioitetaan ja sen annetaan pysyä sille määrätyllä paikalla. Nyt, maailmassa on rajoja, jotka ovat jatkuvan taistelun kohteina eivätkä humise pohjoisen metsän unohdusta. Näiden rajojen molemmin puolin tapahtuu yhtenään asioita, jotka haastavat sovitun alue-eron, ja usein käy niin, että pitkänkin rauhallisen ajan jälkeen tyytymättömyys tulehtuu ja leimahtaa uudelleen, muun ohessa siksi, että millään sopimuksella ei saada vaiennettua jokaista rajan takaa kuuluvaa soraääntä, ei sellaistakaan, joka voimistuessaan saattaisi koko sopimuksen kyseenalaiseksi. Joskus mitään konfliktia ei tarvita, ja niin kuin monien Euroopan maiden välillä vielä kaksikymmentäluvulle saakka nähtiin, siirtyminen maasta ja kielialueesta toiseen alkaa vuosikymmenien saatossa menettää merkitystään, samalla tavalla kuin menettää käsitys yhteen kulttuuriin syntyneestä ja siellä yhdenkaltaisista kansallisista tarpeista toimivasta ihmisestä. Toinen rajan muodostava syy on paljon kiistanalaisempi eikä sen esille ottaminen johda yleensä minkäänlaiseen vakavaan keskusteluun aiheesta. Nimittäin raja on olemassa silloin, kun sen uskotaan olevan olemassa. Tähän tarjoaa lyömättömän esimerkin Suomi ja siihen liittyvä Suomi-neidon käsite.

Muistan ikuisesti hetken, kun kuu pilattiin minulta. Olin katsellut kuuta kuten kuka tahansa yli kahdenkymmenen vuoden ajan, nähnyt siinä monia kiinnostavia muotoja ja kuvitellut, mitä kaikkea sen pinnalta löytyi. Eräänä iltana kerroin ystävälleni omista havainnoistani. Hän ei ollut sentimentaalisella tuulella ja niin hän sanoi, että kuun pinnalla pystyi näkemään kasvot. En ottanut häntä tosissani, enkä tiennyt, että kasvot eivät olleet hänen keksintöään, mutta kun käänsin katseeni uudestaan kuuhun, siinä ne olivat. Kasvot kuussa. Ainoastaan idiootti ei olisi nähnyt niitä. Tuosta hetkestä alkaen kuu ei ollut enää mielikuvitukseni jatke tai tyhjä kangas, jolle kuvitella mitä halusin. Jos minulle ei olisi kerrottu kasvoista, olisin voinut jatkaa elämääni autuaan tietämättömänä, omalla kuullani varustettuna, mutta olisin jäänyt myös vaille tuota jaetun ihmisyyden kokemusta. Suomen näkeminen neitona on samanlainen kokemus. Kun Suomi on kerran nähty ihmisenä, sitä ei voi olla näkemättä ihmisenä, eikä sen rajoista keskusteleminen käy enää laatuun, koska jokainen siirros tai vähennys olisi kajoamista ihmisruumiiseen, ei maantieteellisiin ulkokohtaisuuksiin. Kun siis Petsamo menetettiin lopullisesti vuonna 1944, kyse ei ollut mistään Pohjois-Lapin tundrasta, jolla oli tai ei ollut tavalliselle suomalaiselle merkitystä, vaan käsivarresta, joka leikattiin irti. Tarkennan tässä, että Suomeen kohdistuvat suojeluajatukset ja halu eivät ole mitään ’äiti maan’ tapaisia luontoon palaamisen toiveita, vaan neidonvalloitusta ja uuden kulttuurin tekemistä omakseen. Euroopassa on alueita, kuten Italia, jotka muodostavat luonnollisesti ihmissilmälle tunnistettavan kohteen, mutta Suomi ei kuulu näihin. Suomi-neito on alue, joka on verisesti sovittu ja sen jälkeen muuttumattomaksi päätetty.

Suomalainen kaksoisneito on niin vahva, että jos saa käsiinsä kartan, johon ’oikeaa Suomea’ ei ole merkitty – joko kartta on liian vanha tai siinä on huomioitu ainoastaan maantieteellisiä ja kielellisiä alueita –, ajattelu häiriintyy hetkeksi. Tuossa hetkessä on kuin katsoisi kuuta tai näkisi paperilla kaksi pistettä kaaren yläpuolella. Mieli alkaa välittömästi muodostaa haluttua hahmoa annetun kuvan päälle, ja niin kasvot piirtyvät esiin ja kolme elementtiä muuttuvat hymyksi, ja kaikki on taas hyvin. Mitään fyysistä Suomi-neitoa ei tietenkään ole olemassakaan, vaan pelkästään sattuman kautta sopivaksi hahmoksi rajattu alue, jonka syntyminen on osunut täydellisesti yhteen kansan sisällä kasvavan tarpeen kanssa. Jos katsotaan esimerkiksi käsivarreksi kutsuttua kohtaa, on todettava, että melko onnettomasta käsivarresta on kyse. Näkymä on ennemmin jokin kauriin tai poron sorkka, mutta sellaisesta tuskin on kansalliseksi symbolismiksi tai valtion identiteetiksi. Ihmisen ja eläimen risteytys tai muu mytologinen luonto-olento veisi ajatukset nuoresta urhoollisuudesta johonkin selittämättömään, kaikkien ihmisen toimien jälkeenkin puhumattomaan, taisteluista ja niiden nimistä ja lopputuloksista välittämättömään kohteeseen.

Menneiden rajojen ajatteleminen muuttuu vuosi vuodelta vaikeammaksi. Helsingistä ei tarvitse liikkua kovinkaan kauas, kun huomaa, miten lopullisesti kaikki on muuttunut ja kuinka vähän Imatran takaa enää kuuluu mitään kuulemisen arvoista. Sen jälkeen kun Karjalankannas oli menetetty ja kolmen vuoden sekavat ja tuskalliset tapahtumat leijailijat kaiken yllä, tapahtui niin kuin yleensä suuren tragedian jälkeen: katkeruus haudattiin ja asian annettiin unohtua. Kannaksesta kiinnostuminen ei ole enää suosiossa monien poliittisten ja historiallisten vaikeuksien takia, mutta tavalla tai toisella sen menetys tuntuu yhä, ja myös sodasta kaukaisille sukupolville, sikäli kuin nämä pystyvät kiinnostumaan tällaisista asioista, tapahtuneessa näyttäytyy lopulta menetetty mahdollisuus. Menetyksen tunne ei johdu siitä, että suomalaisia olisi kohdeltu kaltoin tai heidän olisi täytynyt ymmärtää 1930-luvulla tavoittelevansa mahdottomia, eikä liioin sodan lopputuloksestakaan, vaan siinä määrin kuin oman kulttuurinsa puristuksesta voi vapautua Suomen ja Pietarin välinen viiltohaava ei lakkaa sattumasta alueen itsensä takia. Jos asiat olisivat tapahtuneet toisin ja vilpitön kiinnostus olisi ylittänyt hallitsemistarpeen, millaista elämää Kotkan, Viipurin ja Pietarin välillä olisi voitu nähdä. Millainen suomalais-karjalais-venäläinen kulttuurin ja tiedon valuma-alue tuosta siirtymästä olisi voinut kehittyä, yhtä antoisa pienille karjalaispitäjille kuin niitä ympäröiville suurkansoille. Viimeistään vuoden 1944 jälkeen mistään tuollaisesta ei voitu enää unelmoida, eikä tilanne ole muuttunut merkittävästi seitsemänkymmenen-viiden vuoden aikana. Sodan kurjuus on siinä, että se on tiivistynyt hetki, jolloin yritetään väkisin saada aikaan sellaista, mihin kulttuuri itse kehittyisi silloin kun astuttaisiin sivuun ja annettaisiin siihen mahdollisuus – tai jättäisi kehittymättä, mikä olisi samoin hyväksyttävä. Suurvallan synnyttäminen, ’meille kuuluvien’ alueiden lunastaminen ja yhden kulttuurin levittäminen ovat vain joitakin esimerkkejä pakonomaisista pyrkimyksistä, jotka yleensä kaatuvat omaan mahdottomuuteensa, oli niiden takana voittajia tai häviäjiä.

Tarkkaan rajatun maansa näkeminen yläpuolelta jonkinlaisen korkeamman olennon silmin on oikeastaan melko hämmästyttävä tapahtuma, ja ensimmäisen kerran tällä tavoin ilmoihin kohoaminen mielensä silmällä – kauan ennen kuin se oli tosiasiallisesti mahdollista – saattoi olla hetki, kun huomattiin, että hahmotetussa alueessa kaikki ei miellyttänytkään, ja asialle alettiin tehdä jotakin. Vaikka karttoja on ollut olemassa kauan ennen kuin niiden paikkansapitävyydestä on pystytty varmistumaan, menneen maailman kartoille ei ole enää kysyntää muussa kuin huvituksen, sisustamisen tai muun esteettisen puuhastelun tarkoituksessa. Jos jätetään alan harrastajat ja Suomen seinälleen asettavat yksittäisnationalistit sikseen, saattaa olla, ettei maailman ihmettely ole vähentynyt entisestä, mutta karttojen katselu on. Muutos on samanlainen kuin lähes kaikessa kulttuurissa. Kaikki tieto on nyt pakattu pienille ruuduille, joilla kohteesta toiseen voidaan hypätä ajatuksen nopeudella, voidaan todeta yhtä ja toista ja kulkea maailman laidalta toiselle ja takaisin. Vanhojen karttojen epätarkkuudelle naureskellaan nyt, erityisesti tapahtumien reuna-alueilla, kuten Suomessa, mutta tässä reaktiossa unohtuu, millaisen työn takana koko kartta on ollut; kuinka alussa on täytynyt olla matkailija, joka on todella käynyt jossakin, nähnyt jotakin omin silmin, ja sitten parhaan kykynsä mukaan yrittänyt jäljentää sen muille jaettavaksi. Mitä tällaisesta välittäisi nykykatselija? Tietokoneen ruudulla hän voi laskeutua kokonaisen mantereen perspektiivistä katukivetykseen asti, kääntyillä siinä ympäri ja suunnata takaisin ylös. Kyse ei ole enää mistään omakohtaisesta rajantuntemuksesta tai edes matkustamisen kokemuksesta, vaan sisäänpääsystä yhden tai kahden ylikansallisen yrityksen tarjoamaan yltäkylläisyyteen, jossa maailma alkaa nopeasti tuntua nähdyltä ja hallitulta. Suomi ja mikä muu tahansa maa on tällaisenaan pelkkä puhelimen näytöllä ympäri pyöriteltävä, suurennettava, pienennettävä ja vihdoin sivuun sysättävä hetken huvitus. Surkeasti asiat ovat enää silloin, kun puhelinta ei pääse käyttämään. Kulttuurin kanssa on tietysti toisin, koska kulttuuri, mikä tahansa kulttuuri, on kuin luonto, se pyrkii valumaan rajojensa yli eikä sitä voi todellisuudessa koskaan vangita yhteen määrättyyn paikkaan. Se voidaan tallata jalkoihin ja se voidaan tappaa, mutta se ei pysähdy, eikä sen lopullista merkitystä tai vaikutusalaa pysty päättämään yhdellä miekaniskulla. Tähän ei tarvitse etsiä esimerkkiä Virolahtea kauempaa. Silloinkin, kun kaikki näyttää loppuun käsitellyltä, kun rauha on solmittu ja sen nurisevat osapuolet palanneet omille tonteilleen, jotakin jää elämään, ja tarina sellaisena kuin sen on tarkoitus jatkua alkaa etsiä uusia kaikupohjia. Yksin tästä kertoo itärajan yllä leijuva hiljaisuus. Suomalainen mielenmaisema on siksi aina lähempänä Sibeliusta kuin Väinö Linnaa. Mutta jos Sibelius on tarkempi taiteellinen tulkinta siitä, mitä Suomi on, Linna näyttää, miten suomalainen ihminen sijoittuu siihen. Tuntemattomassa sotilaassa on alusta loppuun koruton ja nuhjuinen, siis suomalainen, tunnelma, ja toistuvasti sen keskeltä löytyy joukko nuoria miehiä, jotka hölmöläisten tavoin eivät tunnu ymmärtävän, missä he ovat, mitä tekemässä tai miksi. Kuitenkin he ovat yhtä loistavan pohjoisen ympäröimiä kuin lahjakkainkin suomalaissäveltäjä ja suurin venäläisrunoilija, eivät yhtään vähemmän osallisia mistään kansallisesta kokemuksesta, eivät vähemmän romanttisia eivätkä vailla tunteita, ja Linnan lopullinen sanoma, niin kuin Kiven ennen häntä, näyttää olevan ihmisen mahdottomuudessa häntä ympäröivän luonnon keskellä. Kaikkea ”rähinää” ympäröivät Kannaksen metsät, jotka jatkavat elämäänsä, ne eivät välitä pommeista, luodeista, rajakiistoista, kieli- tai kulttuurieroista, eivätkä kommentoi, tuomitse tai oikeuta yhtään tekoa. Niin kuin hyvin muistetaan, romaani päättyy auringon kuvaukseen. Ihmiselle kaiken elämän antanut luonto, joka on ympäröinyt tarinan sotilaita kaiken aikaa ja jäänyt silti huomaamatta, on lopulta kaikki, mihin he voivat varauksetta uskoa. Auringosta katsottuna yksi pohjoinen taistelu näyttäisi todella melko mitättömältä, ja suuremman maailman mittakaavassa olisi vaikea uskoa aurinkoa edes riittävän valaisemaan tuollaisia tapahtumia, mutta Tuntematon sotilas ei olekaan suuren mittakaavan tarina. Aurinko ei paista kirjan sotilaille siksi, että nämä olisivat tehneet oikein tai ansaitsisivat todistuksen paremmasta osastaan, vaan siksi että aurinko on olemassa paistaakseen. Jokaisena hetkenä se synnyttää elämää, joka jatkaa kehittymistään ja laajentumistaan vielä kauan sen jälkeen kun ihminen on mennyt. Auringon valo ja sen mahdollistama elämä eivät pysähdy rajaviivaan, vaan jatkavat sen yli hyönteisinä ja lintuina, jäniksinä ja suurina hirvinä, ja pian tarinoina, lauluina ja muistoina menneestä ajasta.

(2021)