Οὐδεὶς ποιῶν πονερὰ λανθάνει θέον.
‘Viheliäisyyttään ei pysty piilottamaan jumalalta.’
I
Osallistuin viime marraskuussa kiitospäivän aterialle, joka saattoi jäädä osaltani viimeiseksi. Illallisseurueen kokoonpano yksin – viisi homomiestä ja portugalilainen heteronainen – olisi saattanut herättää epäilyksiä siitä, mitä oli tulossa. Olen jo pitkään uskonut, ettei liian monen homomiehen kokoontuminen yhteen ole hyvä ajatus, ellei sosiaalista tapahtumaa voida hämärtää alkoholilla, seksillä tai muilla älyttömyyksillä, vaan ennen pitkää jossakin leimahtaa, silloinkin, kun alkoholia on nautittu. Iltamme alkoi kuitenkin melko lupaavasti rauhallisissa merkeissä, eikä syy illan lopulliseen pilaantumiseen johtunut yksinomaan homoseksuaalisuudesta, vaikka sitä tuskin voidaan irrottaakaan tapahtuneesta, kuten tulemme huomaaman.
Marraskuun alussa monenlaisia asioita oli tekeillä, näiden joukossa jonkinlainen kauan odotettu rentoutuminen koronaviruksen suhteen (tässä vaiheessa joulukuussa odottavasta katastrofista ei ollut varmuutta tai siihen ei ainakaan haluttu uskoa) ja monenlaisten poliittisten ja ei-poliittisten ryhmien tarve saada äänensä kuuluviin niin ikään pitkään ylenkatsottujen asioiden välittäjinä. Yleisesti ottaen mitta alkoi olla täynnä suunnalla ja toisella, ja mahdollisuus päästä mukaan mihin tahansa silkasta pahan olonsa ilmaisemisen halusta lähestyi huippuaan. Tämän halun räjähtäminen omille kasvoille oli kuitenkin odottamaton asia. Oli aiheita, joihin eksyminen oli jo paljastunut tuhoon tuomituksi monista eri syistä, näistä suurimpana kuohuva tarve saada jatkuvasti viallinen länsimainen yhteiskunta uuteen uskoon, mutta toistaiseksi Helsingissä aihetta pystyi tarkastelemaan onnellisesti sivusta. Vähemmän todennäköistä oli päätyä hyökyaallon alle arkielämässään, puhumattakaan keskellä viatonta etutöölöläistä illallista.
Kiitospäivän aterian takana oli amerikkalainen ystäväni, joka asuttuaan suurimman osan elämästään kotimaansa ulkopuolella haluaa yhä ylläpitää rutiininomaista yhteyttä syntymäkulttuurinsa perinteisiin, mutta samalla hän tarjoaa meille syyn kokoontua yhteen (mikä sekin saattaa olla olennaisesti amerikkalaista). Illan alussa vieraista kaikki muut olivat paikalla paitsi ystävämme poikaystävä, joka aloitettuaan työnsä varavaltuutettuna oli kohonnut ennestään kiireisestä elämästään seuraavalla tasolle, jatkuvaan kiireeseen ja kuormittuneisuuteen. Keskustelumme keskittyi syistä, joiden yksityiskohtia en pysty enää muistamaan, syksyllä vallinneeseen poliittiseen ilmastoon ja juuri kansalliselle tasolle levinneeseen vastakkainasetteluun yhteiskunnallisesti ja poliittisesti ’heränneiden’ ja ajattelussaan taantuneempien välille. Olimme melko yksimielisesti jonkinlaisella yleisen päivittelyn asteella, josta etenimme puhumaan muukalaisvihasta ja toista kulttuuria ja siinä mitä tahansa vierautta arvostelevasta katseesta.
Näihin aikoihin poikaystävä ilmestyi joukkoomme. Hän istui pöytään, edelleen työasioita puhelimellaan selvittäen, ja kommentoi nopeasti vaikeaa viikkoaan, muulla tavoin hän ei ilmaissut keneenkään paikallaolijaan näkyvää kiinnostusta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei hänen läsnäolonsa olisi tullut huomatuksi tai koko sosiaalinen tilanne muuttunut hänen saapumisestaan. Hän on ihmisiä, joille huomaamattomuus on yhtä vierasta kuin vasemman käden käyttäminen oikeakätiselle, minkä lisäksi hän on homoseksuaalitapaus, joka elämänsä saatossa ei ole voinut eikä todennäköisesti halunnutkaan vaimentaa dramaattisempaa puoltaan tai mitä voitaisiin kutsua ’todelliseksi minäksi’. Niin pelkkä kiireen kommentointi sisälsi jotakin ylimääräistä ja kärsineimmän asemasta huomautettiin heti kättelyssä.
Isäntämme ja portugalilaisen ystävämme takia kaikki keskustelu oli käytävä englanniksi, mutta poikaystävän kohdalla kyse ei ollut mistään yksinkertaisesta yhden kielen korvaamisesta toisella, vaan kokonaisesta suhtautumistavan muutoksesta, kun hän heittäytyi keinotekoiseen brittienglantiin, hänen dramaattisuutensa (ja homoseksuaali-suutensa) sai piristysruiskeen, ja huulet törröllä sanojaan maiskutellen ja venyttäen hän jatkoi puhumista ikään kuin mikään ei olisi toisin. Hänen englantinsa, jonka hän oli poiminut kenties Englannissa vieraillessaan tai katsoessaan liian paljon englantilaista televisiota, oli kaikkiaan asiallista, mutta ei enempää alkuperäisen kohteen tasolla kuin matkamuistomyymälästä kotiin tuotu kaksikerroksinen bussi. Hän oli puhunut tällä tavalla aina ja aina se oli hämmentänyt meitä, ja jos takeltelut ja loputon pyrkimys kohti jotakin, jota ei koskaan saavutettaisi, jatkoivat näyttäytymistään, niiden paikkaajiksi nousivat yhä uudestaan dramatiikka ja yleisesti ymmärretty homoseksuaalisuus, kaiken kokenut kärsimys ja sekava yhdistelmä huvittavia pyrkimyksiä ja vaivoin peiteltyä raivoa.
Istuimme pöydässä, isäntämme viimeistelemässä ruokaa, hänen poikaystävänsä puhelimeensa naulittuna, kun keskustelu siirtyi ranskalaisiin. Tässä vaiheessa, jos mitään yleistä ajatusta olisi pystytty paikantamaan päivittelymme keskeltä, sen täytyi liittyä globalisaatioon, sen sisällä suomalaistuneiden amerikkalaiskamppailujen vaikeaselkoi-seen todellisuuteen ja niitä esittävään kieleen. Mitään tätä enempää ei kukaan läsnäolija olisi voinut parhailla kyvyilläänkään irrottaa. Mitä tulee ranskalaisiin, niin sivistyneinä kuin maidemme välisiä suhteita voidaan pitää, jos kysymykseksi nousisi Euroopan unionin hupenevien resurssien kohdistaminen, suomalaiset tuskin kävisivät keskivertoranskalaisella mielessäkään, ja samaa voidaan olettaa mistä tahansa suuremmasta Euroopan maasta. Joka tapauksessa tällaisten ajatusten aikaan poikaystävä puuttui yhtäkkiä puheeseen. On mahdotonta sanoa, mikä sai hänet havahtumaan. Saattaa olla, että saatuaan puhelimellaan valmiiksi viimeisimmän julkisen vuodatuksensa hänen energialleen ei löytynyt muuta kohdetta, ja uuden poliittisen elämänsä ja muun hänestä erillisen sosiaalisuuden ristitulessa hän ei yhtäkkiä tiennyt, kumman tien valita, ja niin hän syöksyi takaisin länsimaisen politiikan tulehtuneeseen avohaavaan, kohdisti sanansa suoraan minulle ja sanoi: ”Sortavatko ranskalaiset sinua? Kuulutko sinä ikään kuin johonkin vähemmistöön, jota ranskalaiset sortavat?”
Nyt on huomattava, että poikaystävän kysymykset, joita seurasi täysi hiljaisuus ja hämmennys, sanottiin edelleen englannin kielellä, ja vaikka niihin sisältyy jotakin, jota voitaisiin tarkastella vakavastikin poliittisena sisältönä, tapa, jolla hänen jo alkujaan kiristynyt äänensä – tuo, jonka pohjasävel oli tuskainen ja väärinymmärryksestä säröinen – pudotti eteensä sanan oppressed, suurten viiniä maiskauttavien huulten avauksella ja sululla, ja suu oli vetäytynyt tavalliseen mutruunsa ennen kuin puhetta oli ehditty kunnolla rekisteröimään, kaikki tämä tuotti kokonaisvaikutelman, joka oli pettyneen ja maailmaa ymmärtämättömiin ihmisiin väsyneen, koko elämänsä kaltoin kohdelluksi joutuneen ihmisen hallitsematon hyökkäys. Mitään vastausta kysymyksiin ei kannattanut antaa, koska tunnepitoisten vaikeuksien ohella keinot lähestyä keskustelua olivat ristiriidassa kaiken muun paikalla olevan kanssa. Joukko vieraita oli puhunut inhimillisyyden viheliäisyyksistä, jotka politisoidaan salakavalin keinoin, ja hän iski keskellemme hänelle ainoalla hyväksyttävissä olevalla selityksellä, sorto. Koska tilanne oli muuttunut auttamattomasti hänen purkauksestaan ja huomasimme joutuneemme lähestulkoon yleisradion vieraiksi, ilta ajautui pysähdystilaan. Onneksemme hetken kuluttua poikaystävä vapautti meidät (sillä hänenhyvinvoinnistaan tilanteessa oli kyse, ei meidän) sanomalla, että hänellä oli ollut hyvin vaikea viikko ja että olisi parempi vaihtaa puheenaihetta.
Sanomattakin on selvää, että illallinen saadaan edellisen kaltaisilla toimilla pilattua, mutta yleinen olemisen tapa, joka niistä paljastuu, kertoo ajastamme enemmänkin. Olen kuullut monesta hyökkäyksestä, jotka ovat kohdistuneet pelkästään paikallaan istuneisiin ja sanaakaan sanomattomiin ihmisiin, mutta on merkillistä joutua sellaisen kohteeksi monikulttuurisen illallisen alussa. Nuorempi poliitikkotuttavamme ei voinut tietenkään tietää mitään siitä, mistä olimme puhuneet ennen hänen saapumistaan, mutta tällä ei ollut hänelle merkitystä. Hän kuuli sanat välinpitämättömyys, kohtelu ja Ranska ja hän oli valmis esittämään asian niin kuin se oli: koska meistä kukaan ei kuulunut Ranskan kaltoin kohtelemaan vähemmistöön (mikä on edelleen kyseenalainen asianhaara; on mahdotonta sanoa, viittasiko hän siirtomaahistoriaan, vähemmistöjen asemaan yleensä, omaan vaikeaan elämäänsä vai kaikkiin yhtä aikaa), ajatuksella, jonka mukaan suuremmat Euroopan maat kautta historian ovat vähät välittäneet pienemmistä, ei ollut merkittävää yhteyttä tällä hetkellä tapahtuvan sorron kanssa. Ei silloinkaan, vaikka Suomi kirjaimellisesti on loppumattomassa vähemmistöasemassa Euroopan vallan keskittymisen suhteen, puhumattakaan suuremmasta maailmasta. Ainoastaan tuntuvalla sorrolla on merkitystä. Mutta mitä me tarkoitamme sorrolla? Jos minua katsottaisiin halveksuvasti ranskalaisessa tai italialaisessa kahvilassa eikä minua suostuttaisi palvelemaan englanniksi, mitä minun pitäisi asemastani ajatella? Kietoutuisinko silloin yksinkertaisesti hyväosaiseen suomalaisuuteeni? Pelastaisiko se minut pinteestä? Saisinko tuollaisella hetkellä kiinni sisäisestä rauhasta ajattelemalla edustavani jotakin suurempaa valittujen joukkoa, jota ranskalaisetkaan eivät pysty vastustamaan?
Entä mitä me tarkoitamme ranskalaisilla? Mitä me tarkoitamme sinulla ja minulla? Mistä kahden ihmisen välinen sorto todellisuudessa saa alkunsa? Jos työnnämme syrjään poliittisen kontekstin ja itsepintaisen kuvitelman siitä, että ainoastaan sen välineillä ihmisolento tulee näkyviin todellisena itsenään, jäljelle jää sarja reaktioita ja toimia, jotka tapahtuvat kahden ihmisen välillä. Silloinkin, kun ympärille on haalittu ’paremman maailman’ toimintakehys, sen sisällä monenlaiset väärinkäytökset jatkavat olemassaoloaan, usein verrattain hallitsemattomammissa muodoissa, niin kuin käy politiikassa, kun tarkoitus ja oman toiminnan näennäinen tarpeellisuus nousevat hyvän käytöksen yläpuolelle. Tätä toimintaa ymmärtääkseen on katsottava tarkemmin, millainen ihminen päätyy suomalaiseen politiikkaan ja millä tavalla oikeuttaa siellä olemisensa. Ärhäkkä harjoittelijapoliitikkotuttavamme tarjosi mielenkiintoisen esimerkin erityisesti siksi, ettei häntä ollut vielä niin ikään monissa liemissä keitetty. Hänen koko olemuksessaan näkyi melko kivuliaalla tavalla vauhdilla itseään kaiken syöviin poliittisiin taisteluihin syöksevän yksityishenkilön urhea ja huolestuttava muutos. Kun vielä puoli vuotta aikaisemmin hänet oli pystynyt kohtaamaan politiikkaa pääasiassa harrastavana kansalaisena ja jättämään sivuun häpeän ja tosikkouden yhdistelmän, joka seuraa ketä tahansa poliitikkoa, nyt oli selvää, että hän oli pysäyttämättömässä syöksykierteessä kohti politiikan tunnistamatonta pohjaa. Hänen olemuksensa, jota kuvasin edellä, oli vihitty yhden päämäärän saavuttamiseen, ja hänen äänensä, jolle hän ei tehnyt enää mitään, oli löytänyt uuden kodin suomalaisesta politiikasta. Politiikassahan, niin kuin hyvin tiedetään, on loputtomiin tilaa tuohtumukselle, närkästykselle, epäkohtien maiskuttelulle ja yleensä ottaen kaikelle arkielämän haastavammalle ainekselle, joka hyväksytään ja ohitetaan heti kun kyse on ’tärkeämmästä’ tehtävästä.
Ihmiset, jotka kiinnittävät huomiota pelkästään olemalla omia itsejään, löytävät yleensä työn tai tekemistä, jossa hyödyntää tätä väistämätöntä kohtaloaan, ja näiden joukossa, ei suinkaan yläpuolella, on politiikka. Nyt kun Suomessakin homoseksuaali saa esiintyä omana itsenään, ja erityisesti juuri nyt niin viheliäisenä ja niin pitkään kuin hän ikinä haluaa, saattaa osoittautua vaivan arvoiseksi tarkastella joitakin henkilökohtaisen ja poliittisen yhteentörmäyksen lopputuloksia. Kun mihin tahansa sivulle jäänyttä ja osaansa tympääntynyttä vietellään mukaan poliittiseen kamppailuun, illalliskeskustelut tulevat muuttumaan vain hurjemmiksi, ja saamme nähdä, mitä Helsingin kaduilla tulee tapahtumaan, kun lumen alta päästään vihdoin vapaammin osoittamaan mieltä. Mikään ei viittaa siihen, että edessä olisi jokin uusi rauhan ja yltäkylläisyyden aika. Kaikkea muuta! Nyt on aika julmistua, antaa huultensa maiskua ja s-äänteensä sihistä niin paljon kuin sielu sietää. Jos on kärsinyt, niin kuin lähes jokainen meistä jollakin alueella on, voi yhtä hyvin jättää arjen touhotuksensa ja siirtyä politiikkaan ja nostaa taistelunsa tason jonnekin kauas itsensä yläpuolelle, käsitteisiin, tosiasioihin ja tutkimustulosten taivaaseen.
II
Kovin toisenlainen näkymä on suomalaisen heteromiehen suunnalla, hänen, joka on pudottanut makkaratikun kädestään ja pitelee toisessa milloin peliohjainta, milloin älypuhelinta, nauraa yhteiskunnan tapahtumille samalla kun kallistuu koko ajan enemmän oikealle kyljelleen. Jo tämä kuvaus on kohtuuton, koska jos on yksi asia, josta keski-ikäinen heteromies ei halua kuulla, niin siitä, että hän on keski-ikäinen heteromies. Hänelle tämä määritelmä ei ole määritelmä ollenkaan, ja todella, joissakin tapauksissa tällainen ihmisen kaventaminen pelkäksi sukupuoleksi, veronsa maksaneeksi mahtimieheksi tai valkoista erinomaisuuttaan vilttinä harteillaan kantavaksi rauhan ruumiillistumaksi tulee haastetuksi, ja ajatukset sellaisinaan nousevat muun yläpuolelle. Mutta suurimmaksi osaksi silloin, kun pääsee aitiopaikalle kuulemaan veronsa pitkin hampain maksaneen, kriittisen ja kuitenkin kotimaahansa mieltyneen miehen puhetta, havaintoa ei pysty ravistelemaan muutaman minuutin jälkeen pois. Siinä hän on, suomalainen heteromies.
Kenties parhaan esimerkin siitä, mitä suomalainen heteromies tällä hetkellä ajattelee, tarjoaa ohjelma 23 minuuttia. Siinä kaksi suomalaismiestä, Jussi Heikelä ja Arto Koskelo, keskustelee viisi kertaa viikossa mainitun minuuttimäärän yhteiskunnan viimeisimmistä uutisista ja mullistuksista, kunnes päättää jokaisen jaksonsa lauseeseen kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas, joka on verrattain epäsuomalainen lausahdus, eikä vähintään siksi, ettei Suomessa ole kuningasta, mutta jonkin vieraan imperialistisen havainnon sijaan se kertoo sekä uudistuneen suomalaismiehen asemasta että vielä olennaisemmin sivistyksen asteesta ja sivistyneenä esiintymisen tarpeesta, joka värittää ohjelmaa.
Kahden niin ikään perinteikkään suomalaismiehen yhteiskuntakritiikin pariin istuutu-minen voidaan sijoittaa täsmällisesti samaan kohtaan yritysjohtajan, poliitikon ja minkä tahansa asiantuntijaryhmän edustajan pukuhuone- ja saunatarinoinnin kanssa. Yhteiskunnan haasteeseen vastaavan suomalaismiehen on sijaittava tarkasti sivistyksen ja sivistymättömyyden rajaviivalla eikä koskaan askeltakaan kumpaankaan suuntaan. Oikeastaan valtaosa 23 minuutista koostuu suurempien yhteiskunnallisten, ajoittain filosofistenkin, teemojen esittelystä ja niiden romauttamisesta niin ikään suomalaiselle ymmärrettävämmälle ja toistuvasti ilkeämielisemmälle tasolle. Sanalla sanoen kyse on naljailusta, joka ei ole minkään modernin käänteen tulos, vaan yhtä vanhaa ainesta kuin mikä tahansa ’herrain päivittely’ tai unohdetun kansalaisen kivun ilmaus. Heikelä ja Koskelo ironisoivat käsittelemänsä ja suurelta osin oman olemassaolonsakin, mutta ei ole epäilystäkään, etteikö heidän ohjelmansa taustalla olisi vankkoja ajatuksia sen tarpeellisuudesta ja tärkeydestä. Tämän lisäksi miehet ovat valinneet lähetysmuodoksi tällä hetkellä kaikkein suosituimman, omalta osaltaan älyllisten haasteiden keskivaiheille sijoittuvan tee se itse -internetohjelman.
Heikelän ja Koskelon lähetys on tarjolla sekä videona että pelkkänä kuunnelmana (yleisön kysymyksille tai kommenteille ohjelmassa ei ole juuri tilaa), mutta mikäli siihen tutustuu vain kuuntelemalla, niin kuin itse aluksi tein, menettää kiistattoman osoituksen siitä, mitä kaikkea videoitavat studio-olosuhteet pystyvät tarjoamaan lähetyksen ympärillä. Miesten studio on todennäköisesti tahallisesti mauton ja köykäisesti kokoon kyhätty. Pelkkänä näkymänä kymmenen vuotta sitten nuorten miesten sisustus-suunnitelmiin levinnyt mustan ja harmaan pikaehostus à la Ikea välittää saman viestin kuin ohjelma sisältöineen: että ollaan vakavalla asialla, mutta ei kuitenkaan tekeydytä miksikään. Lähetyksen niukkuus (vaivaiset 23 minuuttia) saattaa olla osa tätä suojautumisen tarvetta, mutta tiivistyessään ’Suomen pakettiin laittaminen’ aiheuttaa olemisen tilan, jossa pelkkä naispoliitikon nimen mainitseminen toimii sytykkeenä ivalle ja nautinnolle. Millä tavalla hallituksen jäseniä varsinaisesti kritisoidaan, on toissijaista, koska Marin, Kari, Andersson ja ennen kaikkea Kiuru ovat kehittyneet loitsunomaisiksi hyvää oloa vahvistaviksi lausumiksi, ja niiden kaiku osoittaa viimeistään sen, millä tavalla uuden ajan naisvaltaiseen politiikkaan todellisuudessa suhtaudutaan. Keskustelu pysyy nykyhetkeen sopivasti kevyenä ja ilkikurisena, ja vaikka osa ohjelman seuraajista on naisia, muutaman jakson jälkeen on selvää, että tämä on mieheltä miehelle tarjottua nojatuolipolitiikkaa, sellaista, jossa leukaperiä kiristellään jatkuvasti sopivan miehekkäällä tavalla, aiheet otetaan vastaan terveen etäisyyden päästä isällisen lempeästi, ja jos ikinä huolestutaan kulman kurtistukseen asti, sen takana on jotakin niin merkityksetöntä kuin vääriä sosiaalisia arvoja levittävä yleisradion artikkeli. Suuremmaksi kauhuksi saattaa aika ajoin paljastua ’hallitsemattomien sosialistinaisten joukko’ tai jokin muu älyttömyys, mutta pääasiassa miehet pysyvät puhtaan suomalaisina maailman kummallisuuksia ihmetellen ja vaillinaisella englannilla sen ilmiöitä ääntäen.
Mihin sellainen ohjelma kuin 23 minuuttia pyrkii? Todennäköisesti vastaus on jossakin käytännöllisellä tasolla eikä tule siksi koskaan selviämään ohjelman seuraajille, mutta jatkuvan hölmöilyn (vaikka hiotunkin) ja määrittelemättömiin levinneen yhdysvaltalais-länsimaisen huolestuneisuuslistan taustalla tuntuu edelleen olevan jokin vakavampi pyrkimys, jopa kutsumukseen rinnastettavissa. Lähes jokainen videoista tarjotaan näennäisesti kevennyksenä, jota kuitenkin seuraa vakavaa pään nyökyttelyä ja otsan kurtistusta. Sanalla sanoen esiin astuu väistämätön vakavuus. Huolimatta suomalaisittain laveammasta otteestaan juontajat ovat syvällä kansainvälisessä kulttuurisodassa ja jonkinlaiset voitot kiiluvat heidänkin silmissään. Tavallisesti silloin, kun ei olla puhtaasti viihteen asialla lahjattomuuden tai mielenkiinnon puutteen vuoksi, omaa toimintaa kehystämään saapuu jonkinlainen toimintaohje, ja vaikka kyseessä olisi jotakin niin epämääräistä kuin suomalaisuuden suojeleminen, siinä on riittävästi pitämään omat pyrkimykset niin ikään oikeilla raiteilla.
Heikelä ja Koskelo osoittavat ohjelmallaan omat esiintyjän kykynsä, kenties äärirajoja myöten, mutta näyttää selvältä, että tosiasialliseksi koomikkopariksi heistä ei ole. Komedia, niin kuin kaikki taidemuodot, vaatii huomattavan määrän uhrautumista ja taitoa, ja siihen on sitouduttava lähes kaiken muun kustannuksella, minkä takia sen ansiokkaimmat esiintymät ovat verrattain harvinaisia. Yleensä käy niin, että kun huomataan, kuinka vaikeasta tehtävästä ihmisten naurattamisessa on kyse, komediaohjelma sakeutetaan nopeasti jollakin toisella samoja merkitysasteita lähestyvällä sisällöllä. Näistä tällä hetkellä suosituimpiin kuuluu politiikka. Kun politiikkaa käsittelevät ohjelmat, joiden määrä on nyt lukematon, todella toimivat, niissä on yhtäläinen määrä hengästyttävää reaktiivisuutta, huumoria ja ’kylmiä faktoja’, mutta mikään näistä ei erillisenä johda toimintaa, vaan tekeminen ironisoidaan suojautumisen ja lopulta mahdottoman tehtävän vaaran takia, ja juuri kokonaisuus – että siitä saa irrottaa sen, mikä itseä kiinnostaa – merkitsee kaikkein eniten. Luonnollisesti eri kulttuurialueilla yksityiskohdat ovat erilaisia, ja Suomen tapauksessa kokonais-nautintoon uppoavat muun muassa eteläsuomalainen puheenparsi, miehekkyys, tahallisesti puolinaiseksi jäävä englannin ääntämys ja valittujen sanojen ja puhetavan tuottama nautinto sellaisenaan.
Edelleen on korostettava, ettei mikään edellisestä ole 23 minuutin kaltaisen ohjelman aikaansaannosta, vaan kovin paljon samanlaista on löydettävissä televisiosta, radiosta ja yleisradion lähetyksistä silloin, kun nuoremman polven suomalaismiehet ovat niitä tuottamassa. Syystä tai toisesta juuri tähän aikaan sopii ääni, joka on tarpeeksi teroitettu ja kiristetty, jossa sanoja miltei väkivalloin tuodaan suuhun yhtä lailla niiden sanomisen takia kuin sen tähden, millaisia ajatuksia ne herättävät, ja kaiken tämän loppuun viedyn olemassaolon vaikutelma on samanlainen kuin ympäri Eurooppaa amerikkalaistuneilla nuorilla aikuisilla, jotka ilmeenkään värähtämättä käyttävät ilmauksia smart guy ja community kaukana tällaisen kielen alkuperästä. Modernin maskuliinisuuden yleisvaikutelma on puolestaan verrattavissa supermarketin miesten kosmetiikkahyllyyn. Että miehillä on nyt kokonainen hylly omiin tarpeisiinsa, kertoo jo jotakin, mutta kymmenen vuodenkaan aikana yksittäishyllyn näkymä ei ole juuri muuttunut eivätkä sen esteettiset vakiot sellaisina kuin ne on hyväksytty ole käyneet läpi merkittävää uudelleenjärjestelyä. Pääasiassa mustat purkit täyttävät jonkinlaiseen järjestykseen saatuja hyllyjä, jotka eivät kuitenkaan ole koskaan liian järjestyksessä. Sieltä täältä puuttuu deodorantti tai partavaha, osa purkeista on eksynyt auttamattomasti väärään paikkaan eikä pientä sotkua siivota koskaan. Rohkeammat tuotteet saattavat sisältää väriäkin, mutta yleensä ärhäkkäällä tavalla, tai ne on ympäröity muutoin varmemmalla maskuliinisuudella (musta väri, kovuus, metalli jne.), ja hyllyn esteettinen kokonaisviesti on samalla tavalla sulkeutunut ja avoin kuin sen kohderyhmän edustaja.
Yhtä merkityksellisen jalansijan on saanut itsensä siistivä nykymies. Kuka tahansa lähes missä tahansa suomalaissaunassa miesten vuorolla vieraillut on jo kauan pystynyt näkemään, että häpykarvojen ajelu on nyt osa miehen kuin miehen arkea, samoin kuin tatuoinnit ja hiusmallit, ja lastenrattaita pitkin kaupunkia ilman naistaan työntävä mies on saanut kiistämättömiä vapauksia, joihin ei kohdistu enää suuria epäilyksiä. Jos mitään, kyseessä on pelkästään uusi palanen jaetun häpeän kokemukseen. Missään nimessä tällaiset muutokset eivät tarkoita, ettei suomalainen mies olisi edelleen merkittävästi mies. Tämän tarkistamiseen ei tarvita muuta kuin katseen kohottamista ajellusta hävystä ylös huuliin ja kasvoihin. Noilla alueilla on hyvin vähän aineistoa rikkomaan käsitystä ikiaikaisesta miehestä, ja vaikka suomalaismies kävelisi hiukset vahattuina, kädet rattailla ja kaikki karvat ajeltuina Esplanadin päästä päähän, hän ei olisi tästä yhtään vähemmän mies. Todennäköisesti hän on nyt enemmän mies kuin koskaan ennen. Kun hänen viimeisin teräväsanainen, kulmia oikealla tavalla kurtistava ja oikeaoppisen maltillisuuden kehystämä lausuntonsa on valmis, viimeistään silloin käy selväksi, että hän on entisellään. Häntä voidaan luonnehtia ennen kaikkea suomalaiseksi mieheksi ja, miehenä, hänelle on sallittava kaikki hänen miehenilonsa, hänen vetäytymisensä, naljailunsa, ärhäkkyytensä, hänen toverinsa ja hänen parempaa maailmaa ajavat miehekkäät ajankohtaisohjelmansa.
Lähetyksenä 23 minuuttia on suunnattu pääasiassa sille, joka on valmis ajattelemaan asiasta tai toisesta tietyllä tavalla, nyökyttelemään, huokailemaan ja innostumaan oikealla ajoituksella. Niissäkin tapauksissa, kun aiheesta on vaikeampi saada lopullista selvyyttä (korona, Ukrainan-sota), juontajat pitävät huolen katsojan keskittymiskyvystä toteamalla ”se mikä tässä on kiinnostavaa” tai muuta vastaavaa. Mikään tästä ei näytä järin yllättävältä. Joka tapauksessa loputtomien kilpailevien internetlähetysten keskellä on parasta aloittaa nautinnosta ja turvasta ja vasta sen jälkeen keskittyä toiminnan vakavuuteen. Kenties näkyvin on ilmiön yleistajuisuus ja kansallistuminen. Enää ei puhuta internetnuorista, joilla ei muuhun kuin arvosteleviin videoihin ole aikaa eikä haluakaan, vaan oman ajankohtaisohjelman keskellä voi olla nyt kuka tahansa keski-ikäinen veronmaksaja. ’Pojat ovat poikia’, mikään ei pysäytä ilkikurista naljailua ja nautiskelua, ja mieheksi suostuminen, mitä ikinä tämä tarkoittaa, on välttämätön edellytys luvalle puhua. Niin kauan kuin ei siirrytä lopullisesti amerikanenglantiin, sen vastineena toimii yleishelsinkiläinen puhekieli sen miehekkäässä muodossa, muuttumattomana armeija-ajoista, mutta edelleen pääkaupungin erityisyyden ympäröimänä (jantteri, läppä, kaveri, jengi, ajoittaiset kirosanatym.).
Monet 23 minuutin kaltaisen ohjelman tekijöistä ovat sellaista kansainvälistä ja yleislänsimaista laatua, ettei niistä voida sanoa suomalaisessa asiayhteydessä mitään kovin älykästä, ja kuitenkin suomalainen asiayhteys on erityinen. Suomen kielen tavoin se toimii melkein väkivaltaisena kehystäjänä, niin että vaikka ohjelman yleisesti ymmärrettävä vastakkainasettelu on valveutuneen kansalaisen ja tätä ymmärtämättömän valtion välillä, koko tilannetta on mahdotonta ymmärtää ilman sen suomalaista erityisyyttä, eikä siitä voida puhua tekemättä huomattavia myönnytyksiä kielen ja asenteen suhteen. Saattaisi olla kiinnostavaa tietää, mitä ohjelman katsoja itse asiassa ajattelee kuullessaan, että länsimainen elämäntapamme on vaarassa, tai kun hänelle kerrotaan, että ”kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas”. Viimeisimmästä yhteiskuntaopin luennosta selvittyään hän todennäköisesti kaipaisi jälleen turvallisempaan paikkaan, ja mikäli hänet olisi vallannut varsinainen kauhutila, hänen ei tarvitsisi kuin turvautua häntä ympäröivään yhteiskuntaan, suomalaistua toden teolla ja jättää muu maailma omaan arvoonsa. Näillä keinoin paha olo väistyisi hyvän tieltä, rauha palaisi ja huvitteluhalut yltyisivät uudelleen. Pian taas naljailtaisiin ja nautittaisiin, varmistuneina siitä, että suomalainen mies ei ole mikään kulttuurin kartalla syrjään siirretty alkuolio, vaan sosiaalinen rakennelma konsonanttiensa terävyyttä myöten.
III
Tällä hetkellä pahinta kenelle tahansa poliitikolle olisi todeta nyt kun koronasta on selvitty, vaikka hänestä riippumattomista syistä historialliset voimat pyrkivät siirtämään hänen edustamaansa yhteiskuntaa uuteen aikaan, sellaiseen, jossa poliitikko ei ennen pitkää pysty jatkamaan pelkän huolen ja varoitusten airuena. Jo nyt kun Ukrainan sodan syttymisestä on kulunut tuskin neljää viikkoa, alkaa näyttää siltä, että kyseessä on kauttaaltaan ratkaisematon ja pitkäkestoinen selkkaus, omiaan tulehduttamaan entisestään väärinymmärrysten vaurioittamat suhteet. Pahimmassa tapauksessa, vaikka todennäköisesti, edessä on Lähi-idän veroinen sekaannus, jonka seurauksena kukaan ei tule saamaan haluamaansa, ja tälläkin hetkellä Ukrainan tilanteessa voidaan nähdä paljon samaa. Suurimmalle osalle niistä, jotka katsovat tilannetta ulkopuolelta ja haluavat vihdoin ’laittaa Venäjän omalle paikalleen’ ym., varsinainen asiaan ryhtyminen tuntuu kaukaiselta asialta, ainakin niin kauan kuin heidän elämäntavassaan ei tapahdu merkittävää alenemista. Koska on selvää, millaisiin toimiin Venäjä on valmis ryhtymään, mikäli yksikään sen naapurimaista osoittaa enempää sotilaallisia länsimaistumis-pyrkimyksiä, Suomessakaan uhoaminen lopullisesta irtautumisesta ei tunnu enää ajankohtaiselta. Internetisänmaallinen saattaa yhä pysyä kannassaan Naton suhteen, mutta hänen odottaa vaikenevan viimeistään silloin, kun venäläiskolonna ilmestyy hänen pihatielleen. Toistaiseksi näitä toimia oikeuttaa niitä ympäröivä turva.
Sota on maskuliinisuuden esiinmarssi. Sen syttymishetkellä sotilas, mikä tahansa sotilas, muuttuu ensisijaisesti mieheksi, miehet urhoollisiksi taistelijoiksi ja kaikki muutnaisiksi ja lapsiksi. Sukupuolen rajaviiva laskeutuu hetkessä yksinkertaistamaan asiat, kun tärkeimmäksi nousee elämän jatkuminen. Tosiasiassa tietenkin kaikenlaiset vaihtoehtoiset elämäntavat jatkavat olemassaoloaan, mutta keskustelu tasa-arvosta ja sukupuolesta pysähtyy viimeistään sillä hetkellä, kun ensimmäinen laukaus ammutaan ja vaihtoehdoiksi osoittautuvat taisteleminen tai pako. Näiden ensimmäisten päivien ja viikkojen viesti on kaikkein merkityksellisin. Viimeksi se on kuultu Afganistanista poistumisen aikaan, kun hetken aikaa afganistanilaisnaisten kohtalo – jälleen naisten, kenestäkään muusta ei ollut kuultu pitkään aikaan – huolestutti muuta maailmaa. Ukrainassa tilanne on sikäli samanlainen, että mikäli ukrainalaisen heteromiehen ja häntä ympäröivän romanttisen oikeaoppisuuden ulkopuolella on mitään, siitä ei tulla kuulemaan ennen kuin media on vaarassa menettää suuren yleisön mielenkiinnon.
Ukrainan puristuminen idän ja lännen väliin on olennaisella tavalla ideologista ja tämä koskee myös seksuaalisuutta. Jokainen, joka muistaa mitään kolmenkymmenen vuoden takaisesta maailmasta, tietää, että neuvostotasavallan kansalaiselle pahimpia pelkoja oli paljastua millään tavalla seksuaalisesti erilaiseksi tai joutua huomaamaan sellaista omassa lähipiirissään. Tätä kauhua on vähätelty vuosikymmenien aikana, mutta se ei ole kadonnut kokonaan. Näin ollen, kun toiseen veljesvaltioon hyökkäämistä perustellaan, mikään ei voi olla suurempi oikeutus kuin puhtaan kansan pelastaminen sen sisäisiltä vaaroilta. Vääräuskoisuuskaan ei aivan nouse samalle tasolle vääristyneen perusolemuksen kanssa. Uskomuksia voidaan yhä muokata paremmiksi, mutta koko elämänsä vinoon kasvanutta puuta ei saada enää suoristumaan, se voidaan ainoastaan kaataa. Minkään tällaisessa asetelmassa ei pitäisi yllättää, ei edes omaan yltäkylläisyyden vaahtokylpyynsä vajonnutta ja sieltä viimeisimpiä totuuksiaan raakkuvaa länsimaan kansalaista. Käytyään viikonloppukävelyllä ja nautittuaan ravintolaillallisen ja sitä seuraavan läkähdyttävän määrän viihdettä, hän tietää, kuinka asia on: länsimainen demokratia on homoseksuaalisuutta, kieroonkasvua, kummallisia ’vapauksia’, tunteita, käsitteitä käsitteiden vuoksi, itseriittoisuutta, loputonta viihdettä ja alkoholismia, itsensä etsintää, psykiatriaa ja heikkojen jaaritteluja, ja yksinvaltius on vapautus kaikesta tästä. Yhden nuotin aikaan – olkoon se tankin jylinä tai tarkka-ampujan laukaus – näyttää autuaallisesti siltä, että maailma on sittenkin yksinkertainen, sittenkin laitettavissa muutaman kategorian alle, ja asein ja ammuksin puolustettavissa sen perustavanlaatuisen hyvän luonteen vuoksi.
Länsimaisessa maailmanmenossa, josta Suomi tarjoaa esimerkin vailla vertaa, raivostuttavin ja veriseen loppuun asti vastustettavin piirre on sen pitkäveteinen tyhjänpäiväisyys. Kun rauhasta on nautittu reilusti yli puolen vuosisadan ajan, melkein kaikki elämän ja kuoleman kysymykset ovat kaventuneet puheenparsiksi eikä mistään näytä löytyvän kouriintuntuvaa uskonjärjestelmää, joka ei saattaisi sen julistajaa välittömästi naurunalaiseksi. Kaksikymmentäluvun Suomessa julkaistaan ilman epäilyksen hiventäkään enemmän kriittistä tekstiä kuin koskaan aikaisemmin, mutta tuon tekstimassan tarpeellisuus on jo pitkään riippunut ainoastaan henkilökohtaisista tai taloudellisista olosuhteista eikä mistään, mitä voitaisiin enää kutsua hyvällä omatunnolla sananvapauden voitoksi. Pelkästään se, että demokratiaan ja sananvapauteen vedotaan suunnalla ja toisella, on omanlainen todiste tällaisen toiminnan häilyvyydestä. Kun tilanne on älyllisesti niin romahtanut kuin se tällä hetkellä Suomessa on, mielipiteen ilmaisijalle herää tarve sijoittaa itsensä suurempaan historialliseen vapaustaisteluun. Hänestä kuoriutuu näin jonkinlainen demokratian ja muiden kiistämättömien hyveiden puolustaja, sen sijaan että hän olisi yksinkertaisesti yksi puhelinta pitelevä kuluttaja lisää. Hänen sadan neljänkymmenen merkin tai tätäkin lyhyempi purkauksensa muuttuu historiallisessa kontekstissa totuuden tavoitteluksi, taisteluksi paremmasta maailmasta, evankeliumiksi evankeliumien joukkoon, ei vuodatukseksi, ei purkaukseksi, vaan älykkään ihmisen voimannäytteeksi raivoavien ulkopuolisten myrskyjen keskellä.
Yksi, vaikka naiivikin, toive kevään tilanteessa on, että Putinin hyökkäys osoittautuu lopulta heteroseksuaalisen mahtimiehen kuolonkorinaksi, ja että kun hän on saanut mylviä tarpeeksi, tosiasiat ylittävät hänen tuhoon tuomitut pyrkimyksensä. Tuhoa pystytään yhä kylvämään eikä lähestyvään ohjukseen voida vastata demokratiapuheella, mutta muuttunut maailma sen nautinnollisessa nykymuodossa saattaa osoittautua voittamattomaksi ja siitä hyötyvien ihmisten määrä liian suureksi. Nautintoja on nykyisessä menossa yksinkertaisesti liikaa pitämään sen läpäisemättömänä mille tahansa ulkopuoliselle uhalle. Ukraina on edelleen Irakiin ja Syyriaan verrattuna erityinen pelkkänä näkymänä, koska uutislähetyksissä suurimmaksi osaksi esiintyvät ihmiset eivät näytä köyhiltä tai osattomilta ihmisinä. He ovat siististi pukeutuneita ja jopa laittautuneita, heillä on älypuhelimet käsissään ja he ovat valmiina kertomaan näkemästään tarkasti ja usein vailla suurta tunnetta. Lyhyesti sanottuna he ovat nykyajan länsimaisia kansalaisia, minkä takia heidän näkemisensä raunioiden keskellä on lähes uskomatonta, erityisesti lukemattomin kerroin samankaltaisella kuvastolla turrutetulle katsojalle. Tämä ei voi olla heidän kotikaupunkinsa, katsoja ajattelee. Valokuvissa ukrainalaiset näyttävät hetkittäin turistiryhmältä jonkin tuhotuksi jätetyn historiallisen kohteen vieressä, puhelimet käsissään, valmiina ikuistamaan ja jakamaan näkemänsä. Juuri tämä elämänmeno tuntuu olevan pahimmassa ristiriidassa Venäjän hyökkäyksen kanssa. Tullakseen nujerretuiksi ukrainalaiset olisi riisuttava heidän elämäntavastaan kaikissa sen nykyaikaisissa muodoissa, mikä tarkoittaisi käytännössä menneisyyteen palaamista, ja tämä lopputulos on mahdoton. Mitään samanlaista tuskin saadaan aikaiseksi Venäjälläkään, vaikka tavallisen kansan kuritus on pahemmalla tolalla. Venäjän sinnikkyys tulee suurelta osin riippumaan sen kyvystä vastustaa kaikkea, mikä ei ole Venäjä. Naton, Euroopan unionin, demokratian ja yleisen länsimaisen romahdustilan kysymys on yksi ja sama eikä näitä voida enää erottaa toisistaan ideologisesti eikä eettisesti. Länsimainen nykyihminen muovikasviensa keskellä ja muotoiluvarjostimensa alla juomassa viiden euron erikoiskahvia ei liene ihastuttava näkymä kenellekään toisenlaista elämäntapaa tai uskonjärjestelmää etsivälle, ja tuon nenänsä nyrpistäjän harmiton internetkritiikki saattaa osoittautua vielä vihollisen eduksi tavalla tai toisella, mikäli tämäkin sota väljähtyy pelotteiden ja materiaalisten pakotteiden tympeäksi arjeksi.
Kävellessäni viime päivinä Kampin kauppakeskuksen läpi olen kuullut toistuvasti mainoksen, joka alkaa lauseella ”hätä Ukrainassa on nyt valtava”. Sen ohella, etten pysty muistamaan samanlaista reaktiota kahdenkymmenen vuoden ajalta Irakin, Syyrian, Palestiinan tai monen muun kriisiin ajautuneen alueen tapahtumille, kuluttajaan vaikuttaminen kaikkein pahimmassa, kauppakeskuksessa, kertoo pelkkänä tapahtumana länsimaisen huolestuneisuuden vääristyneisyydestä ja tappiosta. Kyseessä oleva mainos on aiheellisuutensa ja monien puolustettavien seikkojensa ohella melko häpeämätöntä ja laskelmoitua manipulaatiota. Sen kuullessaan pystyy hetkellisesti tulemaan tietoiseksi siitä, kuinka kauas Venäjän rajasta jopa Suomessa on matkustettu; kuinka läpeensä medioituneeseen ja kaupalliseen todellisuuteen länsimaan kansalainen eksyy jättäessään kotiovensa. Samanlainen tunne syntyy, kun katsoo suomalaisten järjestämiä hyväntekeväisyystapahtumia ja viihdeohjelmia ja kiemurtelee niiden oikeaoppisen muotokielen läpi, hieman amerikkalaistuneena mutta samaan aikaan auttamattomasti synnyinmaansa kotisohvalla. Tällä tavalla Ukrainan sota näyttäytyy sitä kaukaa katselevalle. Suomen kansalaiselle sota ei ole paljon huhupuhetta ja monen teknologisen riippuvuustoimen turruttamaa liipaisinreaktiota voimallisempi asia, mihin vaikuttaa myös se, ettei Suomesta löydy enää kuin kourallinen ihmisiä, jotka todella muistavat jotakin sodasta, ja vain hieman enemmän niitä, jotka muistavat tai haluavat muistaa jotakin ajasta ennen loppumattoman videokuvan tarjoamaan totuutta. Kokemukset, muistot, kirjallisuus, jopa filosofia tiivistetään hetkessä ärsykeviesteiksi, mielikuvitustaistelun aseiksi ja seuraavaa sähkösanomaa vaativiksi provokaatioiksi, mutta jotakin on siinä, että kansakunnasta ei enää löydy ihmisiä, jotka ovat taistelleet. Kahdeksassakymmenessä vuodessa niin paljon on muuttunut, ettei puolustustahtoisen nykykansalaisen jatkuvasta syötteestä pysty kuin vaivoin löytämään mihinkään johtamattomia langanpätkiä silloin, kun hän huutaa maailmalle: Minäkin olen lukenut! Minullakin on ajatuksia!
Tämän kuvaamani melkein pöyristyttävän häpeämättömyyden rinnalla ukrainalaisten todellisuus on kovin erilainen. Kertomus sodasta, eivätkä ukrainalaisetkaan ole syyttömiä sen syntyyn, on tahallisesti kärjistetty, ja Venäjän naapurivaltioissa Putinin toimiin voidaan ottaa poikkeuksellisen rohkeasti kantaa, hänet voidaan leimata milloin Hitleriksi, milloin Staliniksi, ja samalla kertoa omasta yhtäkkiä kirkastuneesta suunnitelmasta tulevaisuudelle – Idän energiasta eroon! Natoon liityttävä heti! – siitä yksinkertaisesta syystä, että edelleen on verrattain turvallista tehdä näin. Samaan aikaan ukrainalaiset, jotka eivät todennäköisesti minkään konfliktin seurauksena siirry lähemmäs länsieurooppalaista kulttuuria, esitetään pelkästään länsimaalaisina, pisarakin jotakin muuta ja sodan kertomus on vaarassa hämärtyä. Etualalla on toistuvasti urheus, reippaus ja puheet ’meidän sodastamme’. Tuskin missään on uskallettu ottaa kantaa siihen melko kärjistyneeseen väitteeseen, että Euroopan tai muun maailman turvallisuus riippuisi tämän sodan lopputuloksesta, tai että länsimainen keskivertoihminen olisi huolestunut Ukrainasta kulttuurina. Sodan vaikutuksiin kuuluu se, että se pystyy hetkellisesti hukuttamaan alleen lähes kaikki rauhan aikaan ilmiselviksi osoittautuvat tosiasiat, myös kouriintuntuvat kulttuurierot. Kuukausi sitten tuskin kukaan Suomessa olisi vakavasti ajatellut kuuluvansa mihinkään itsestään selvästi samanlaiseen kulttuuriseen mielenmaisemaan Ukrainan kanssa, ainakaan enempää kuin Puolan tai Valkovenäjän kanssa, mutta nyt tältä asenteelta on mahdotonta välttyä. Kun jokin kuvitteellinen ihmisjoukko on perustekijöiltään tarpeeksi lähellä sitä tarkastelevaa joukkoa, se voidaan sulauttaa hetkellisesti osaksi jälkimmäistä, mikä myös kuuluu sodan seurauksiin, ja mahdolliset eroavaisuudet kavennetaan henkisellä yhteenkuuluvuudella. Tämä tuo esiin toisen sodan seurauksen, joka on sen sisäistyminen. Erityisesti tilanteessa, jossa ehdottomasti suurin osa ihmisistä ei pysty samastumaan varsinaiseen sodan kokemukseen, mutta haluaa siihen kuitenkin osallistua, sota muuttuu ideologiseksi taisteluksi, tämän seurauksena rauhallisten kotiryhmien väliseksi poliittiseksi kinasteluksi ja viimein taisteluksi omasta henkisestä hyvinvoinnista, mikä on kaiken muun ohella ajassamme politisoitu ja tehty julkiseksi. Ukrainan sodan aikaan mikään olemassa olevaa viestintäkulttuuria ylläpitävä lähestymistapa ei ole poissa laskuista, ei henkilökohtaisen pahan olon ilmaisu eikä siviiliuhrien tilastojen kopiointi ja jakaminen.
Keväällä 2022 koronaviruksen aiheuttama epävarmuuden aika on räjäytetty taivaan tuuliin. Välittömän teknologian kyllästämässä ajassa homoseksuaali saa vauhtia internetärhäköinnistään ja heteromies studiolähetyksestään, mutta heitä molempia hämmentää ulkopuolinen maailma, jossa edelleen voidaan vyöryä maarajojen yli ja näyttää väkivalloin, mikäli pakko, kuinka asioiden tulee olla. Samaan aikaan tapahtumien keskiössä, aivan kiistämättömän kiinnostuksen kohteina, on kaksi heteroseksuaalista miestä. Heidän periksiantamattomuutensa tulee ratkaisemaan miljoonien ihmisten kohtalon, ja mitä koettelemuksia tästä tulee seuraamaan Ukrainan länsipuolella, keneltäkään ei tulla pyytämään anteeksi, ja varmaksi tulee osoittautumaan vähintään se, kuinka ainoastaan kivuliaalla tavalla jokin kulttuuri onnistuu irrottautumaan sen historiallisista asuinsijoista. Venäjän tämänhetkinen viesti näyttää olevan, että Ukraina saa siirtyä poliittisesti ja kulttuurisesti kohti länttä, mutta ei suinkaan ilmaiseksi, ei helpommin kuin sairaalasta kotiutettaisiin pahasti amputoitu potilas. Ajan kanssa selviää, kuinka vakavasti hänet otetaan eurooppalaisilla yhteistapaamisilla, joissa vuosikymmeniin kukaan osallistujista ei ole mistään syystä joutunut jättämään väliin omaa tanssivuoroaan.